Superhuumeella kohti kaikkivoipaisuutta

Joskus toimintaelokuva tunnettiin miesten lajina. Kahdeksankymmentäluku kuului Rambon kaltaisille hypermaskuliinisille lihaskimpuille, joiden harteille uskottiin kylmän sodan voimasuhteiden kallistukset ja Vietnam-traumojen laastarointi. Miehisen toiminnan sittemmin siirryttyä konsolipelien puolelle on vastakkainen sukupuoli rynnistänyt näyttävästi framille. Matrix-, Kill Bill- ja Charlien enkelit -elokuvasarjojen aktiiviset naishahmot ovat uudella vuosituhannella toimineet niin valtavirtaviihteen ydinaineksena kuin sysäyksenä jälkifeministiselle liikehdinnällekin. Voimaannutetuille sankarittarille on ilmeisesti edelleen tilauksensa valkokankaalla, mistä Lucy (2014) toimii tuoreena esimerkkinä.

LucyElokuvamoguli Luc Bessonille naissankarit ovat olleet aina enemmän sääntö kuin poikkeus. Palkkamurhaaja (Tyttö nimeltä Nikita, 1990), historiallinen vapaustaistelija (Jeanne d’Arc, 1999) ja tulevaisuuden yliolento (Fifth Element – puuttuva tekijä, 1997) saavat nyt jatkoa emansipoituvasta sivullisesta, vaikkei ohjaaja liiemmin sukupuolta uutuudessaan korostakaan. Syytä ehkä olisi ollut, sillä harvakseltaan nokkela mutta pääosin naurettava tieteisfantasia hukkaa sekä orastavan feminismikritiikkinsä että älyllisen potentiaalinsa miehisen melskeen tuttuihin konventioihin.

LucyLucyssa Taipein mustan pörssin huumekuriiriksi vasten tahtoaan ajautuva amerikkalaisopiskelija (Scarlett Johansson) määrätään salakuljettamaan uuden polven huumetta. Mahassa maailmalle lähtevä paketti repeää kuitenkin kesken toimituksen, ja päihde imeytyy avuttoman neidon elimistöön. Kuolettavan yliannostuksen sijaan hysteerisestä uhrista kasvaa jumalvoimin varustettu taistelija, jonka on mahdollista hallita aineenvaihduntaansa, manipuloida ympäristöään ja valjastaa koko aivokapasiteettinsa käyttöönsä. Uhrattavana on kuitenkin inhimillisyys kaikkine tunnemuotoineen, kun evoluution portailla näin harpotaan.

Tästä vaihtokaupasta olisi osaavammissa käsissä voinut jalostua älyn ja tunteen jänneväliä mittaavia mietteitä tai tutkielma ihmisen roolista luonnon ja teknologian välissä. Ehkä jopa terävä vertauskuva huumekulttuurista. Sen sijaan Lucy vetoaa laihoihin merkityksiin tyytyviin lipunmaksajiin arkisia ilmiöitä lapsellisesti hämmästelevillä monologeillaan.

LucyKohtauksesta toiseen moraalisesti ristiriidaton päähenkilö paasaa ylimaallisista korkeuksistaan elämän tarkoitusta sataprosenttisella ymmärryksellään etsien. Ohjausta hän saa neurotieteen professorilta (Morgan Freeman) säälimättömän rikollisliigan seuratessa kintereillä. Suoraviivainen juoni ja mustavalkoiset hahmot ovat tälläkin kertaa lopulta täysin alisteisia akrobaattisille toimintakohtauksille, joissa on kieltämättä omaa ryhdikkyyttään.

Silti elokuva loukkaa tuon tuosta katsojansa keskittymiskykyä korostetulla tyylittelyllään. Ihan kuin tieteellisesti perusteltuja huomioita tietoisuutemme rajoista ja mahdollisuuksista ei voisi pukea tarinamuotoon ilman toistuvien luotikuurojen ja levottomien kahakoiden myötävaikutusta. Matrixin (1999) muistumilla tässä liikutaan, mutta ilman jännitystä lisääviä panoksia tai ajattelua haastavia paradokseja.

Lopussa sankaritar hylkää näkyvän todellisuutemme ja matkaa ajassa taaksepäin, aina kosmoksen syntyhetkiin asti. Tähtitarhojen läpi kiitävä finaali on kuolaavassa spektaakkelimaisuudessaan pahinta mahdollista scifiä, jota liikkuva kuva voi tarjota. Tai sitten parasta, katsojan mieltymyksistä riippuen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,6 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks