Lomapainajainen valkokangas

Maailmassa on monta asiaa, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat. Yksi niistä on Adam Sandlerin kauan kestänyt ja tuotteliaan suosittu ura komedianäyttelijänä. Siinähän ei ole yhtään mitään pahaa, että joku keskittyy koomikon uraan, päinvastoin maailma tarvitsee hauskoja miehiä ja naisia, jotka piristävät päivää ja toisinaan onnistuvat tiivistämään jotain olennaista elämästä.

Sandlerin koomikon uraa vain varjostaa se, ettei hän ole kuin hetkittäin hauska. Parhaimmillaan hän on mukiinmenevä, lupsakka jokamies, eräänlainen B-luokan varhaisversio Tom Hanksista ennen kuin Hanks heittäytyi draamarooleihin. Pahimmillaan Sandler on lähinnä vaivaannuttava, varsinkin romanttisissa rooleissa joissa kemiaa ei ole vastanäyttelijän kanssa.

Lomapainajainen on jo kolmas Sandlerin ja Drew Barrymoren yhteinen romanttinen komedia, mitä voi pitää pienenä ihmeenä siksi, että pääparin välillä ei kipinöi vaikka heidän lävitseen kytkisi sähkövirran voimalan muuntajasta. Näyttelijät ovat kuvanneet keskinäisiä välejään toverillisiksi, jopa sisaruksellisiksi, ja siltä se myös näyttää valkokankaalla.

Mutta mitäpä tuosta, kunhan heidän edesottamuksiaan on hauska katsoa. Tai jos olisi. Lomapainajainen on kirjaimellisesti nimensä mukainen, järkyttävän ylipitkä tekele, jossa sanoille romantiikka ja komedia on annettu niskalaukaus ja kipattu joukkohautaan yhdessä käsikirjoituksen alkeisoppaan kera.

Puuduttavan kliseinen möhkäle kertoo ennalta arvattavan turhauttavaa tarinaansa kahdesta yksinhuoltajasta, jotka päätyvät surkeasti epäonnistuneiden ensitreffiensä jälkeen, kas kummaa, samaan lomakohteeseen Afrikkaan lapsiensa kera. Yhteinen sävel alkaa löytyä, mikä ei haittaa, onhan kyseessä puhdas genre-elokuva, jonka kuviot ovat ennalta määrätyt. Ei ole väliä mitä kerrotaan, mutta sillä on väliä miten se kerrotaan. Harvemmin mitään kerrotaan näin lattean mitäänsanomattomasti ja jahkailevasti sekä niin pitkitetysti, että teoksen moottorit sakkaavat jo puolivälin jälkeen.

Elokuvalta toivoisi isompia ylilyöntejä, sillä niiden ansiosta Lomapainajaisesta jäisi edes jotain käteen. Nyt ei jää juuri muuta kuin Hollywoodille tyypillinen tapa käsitellä nuoria naisia. Sandlerin perheen vanhin lapsi on olevinaan ruma ja kaikki luulevat häntä pojaksi, koska hänellä on hassu kampaus. Kun vähän kammataan otsatukkaa, niin johan kaunotar kuoriutuu. Taikatemppuja ei tarvita, koska tytärtä näyttelevä Bella Thorne on teini-iästään huolimatta kuvankaunis malli ja laulajatar, jonka sukupuolesta vain sokea voisi erehtyä.

Hämmentävää ja vaivaannuttavaa on myös elokuvan käsitys Afrikasta. Afrikkalaiset ovat kaikki joko iloisia, rytmitajuisia jamppoja, jotka paukuttavat sulka päässään rumpuja, laulavat vihjailevasti hampaat välkkyen tai sitten he ovat laiskoja, välinpitämättömiä ääliöitä. 1930-luvun King Kongissakin oli luontevampaa kansankuvausta. Afrikka tuntuu myös olevan pelkkä Afrikka, mitään väliä ei taida sillä olla, missä maassa pariskunnat ovat. Etelä-Afrikka mainitaan kerran, mutta siinä se.

Tähän päälle tarjoillaan vielä laskelmoivan sokeriset yritykset puristaa kyyneleitä surevien pikkulapsien murheista sekä ex-jalkapalloilija ja toimintatähti Terry Crewsin selkäpiitä karmivan kammottava roolisuoritus afrikkalaisena laulajatähtenä. Käsissä on tyylipuhdas kalkkuna.