Sillanrakentaja

Dome Karukoski on tähän asti tehnyt lupaavia elokuvia. Todellinen onnistuminen on jäänyt uupumaan. Tummien perhosten koti ja Kielletty hedelmä olivat temaattisesti kiinnostavia mutta kerronnaltaan kulmikkaita elokuvia. Napapiirin sankareissa kerronnan palaset loksahtivat  paikoilleen mutta sisältö jäi keveäksi. Nyt Karukoski on saanut niin sisällön kuin kerronankin kohdilleen.

Leijonasydän on onnistunut elokuva. Se on myös siitä harvinainen elokuva, että vakavaa ja haastavaa aihetta käsitellään elämänmakuisen huumorin kautta teennäisyyteen sortumatta. Huumori taittuu yli vain muutamassa yksittäisessä ja tarinan kannalta tarpeettomassa kohtauksessa. Ne eivät onneksi pilaa kokonaisuutta.

LeijonasydänLeijonasydän kertoo uusnatsi Teposta (Peter Franzén), joka selättää ennakkoluulonsa tutustuessaan rakastamansa naisen tummaihoiseen poikaan. Perhe ja vastuun kantaminen avaavat Tepon silmiä laajemminkin. Prosessi ei ole kuitenkaan helppo. Teppo ajautuu väistämättä ristituleen tulevaisuutensa ja menneisyytensä kanssa. Konfliktit, uhraukset ja menetykset ovat väistämättömiä.

Rasismi ja eritoten uusnatsit ovat nykyelokuvalle vaikea ja harvemmin käsitelty aihe. Vuosituhannen vaihteesta mieleen muistuvat American History X (1998) ja The Believer (2001).

LeijonasydänLeijonasydämessä on sikäli samoja elementtejä American History X:n kanssa, että molempien elokuvin päähenkilö on vihasta ja väkivaltaisista ratkaisumalleista luopuva uusnatsi. Toinen yhdistävä tekijä on suvereeni pääosanesittäjä. Peter Franzén tekee Edward Nortonin veroisen pääroolin ja on onnistuneesti karistanut tunnistettavimmat maneerinsa. Franzén luo Teposta uskottavan ristiriitaisen hahmon, joka käy sisäistä kamppailua aiemman vakaumuksensa ja nykyisen elämäntilanteensa välillä.

Yhteiskunnallisesti vaikeita aiheita käsittelevät elokuvat nojaavat usein huumorittomaan narratiiviin ja synkeään estetiikkaan. Leijonasydän ei ole kuitenkaan synkkä, murheenalhoon vajoava kärsimysnäytelmä kuten Aku Louhimiehen vaikuttava 8-pallo, jossa kurjuus ja ahdinko moukaroivat kuin leka. Karukoski luottaa valoisassa kuvastossaan inhimilliseen, elämästä kumpuavaan huumoriin, joka suomalaiselokuville epätyypillisesti syntyy hahmoista ja kohtauksista itsestään vailla väkisin kirjoitettuja latteuksia. Karukoskessa on ripaus Matti Ijästä.

LeijonasydänLeijonasydämen käsikirjoituksessa on myös tarvittavaa selkärankaa, joka kantaa elokuvan ryhdikkäästi viimeiseen kuvaan asti. Siirappinen maailmanhalailu on reilusti unohdettu ja maailmaa katsottu realistisin silmin. Muutos lepää yksilöissä eikä kollektiivisissa ihmeheräämisissä.

Rohkeimmillaan elokuva on suhtautuessaan uusnatseihin ihmisinä. Todellinen avarakatseisuus on ymmärtämistä eikä mustavalkoista tyypittelyä ja lokerointia. Tämä on lopulta sillanrakentajan roolin ottavan elokuvan suurin ansio. Kun ihmiset nähdään inhimillisinä toimijoina, muutos on mahdollinen.

Leijonasydän ei ole yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin sukeltava madonluku vaan elokuvassa asioita käsitellään yksilöiden kautta. Epärationaalisiin äärimmäisyyksin vajonneiden vakaumusten syyt ovat seurausten ja niiden lieveilmiöiden rivien välissä. Suoraviivaisen käsittelytavan myötä tulkintaa ei ole eksytetty monimutkaisen kerrontarakennelman sokkeloihin.

LeijonasydänKun rakkaudesta tehdään vihan peittoava voimavara ilman saarnaavaa hattaraa, elokuva tavoittaa yhden taiteen perusmerkityksistä. Inhimillistä oivaltamista seuraava ajattelun herääminen on muutosvoimista suurin hieman alleviivattunakin.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks