Laulu koti-ikävästä valkokangas

Mika Ronkaisen ohjaama dokumentti Laulu koti-ikävästä kuvaa entisen muusikon Kai Latvalehdon ja hänen isänsä Taunon matkaa Göteborgiin, jossa perhe asui Kain lapsuuden ajan. Automatka avaa perheen menneisyyttä, mutta kuvaa myös niitä 600 000 suomalaista, jotka muuttivat 1960- ja 1970-luvuilla Ruotsiin pakoon Suomen työttömyyttä. Dokumentissa käsitellään suomalaissiirtolaisuuden jaettuja kokemuksia, kuten häpeää, rikollisuutta, alkoholismia, kovaa työntekoa ja ulkopuolisuuden tunteita.

Laulu koti-ikävästä hyödyntää vahvasti fiktiivisen tie-elokuvan perinteitä, joissa korostuvat irtaantuminen, kapina ja vapauden ajatus suhteessa sisäiseen pakkoon lähteä liikkeelle. Samoin tässä dokumentissa liikkeelle lähdön voimana on Kain kokema sisäinen tyhjyys, jonka hän haluaa täyttää nauttiakseen elämästään kokonaisvaltaisemmin. Kerronnallinen jännite rakennetaan isän ja pojan väliselle vuorovaikutukselle, jossa Kai selvittää perheensä muuttojen taustoja ja tarpeita. Keskusteluyhteyden syvetessä esille nousee myös perhesalaisuuksia. Näistä puhumisen vaikeus johtaa usein jopa tragikoomisiin tilanteisiin, jotka ironisesti kommentoivat paitsi isän ja pojan välistä suhdetta, myös suomalaisten hankalaa suhdetta avoimeen kommunikaatioon.

Kai antaa oman äänensä Ruotsista paluumuuttaneiden juurettomuuden kokemuksille ja kahden kansalaisuuden luomille identiteettiongelmille. Kai kertoo ymmärtäneensä Göteborgissa olleensa ulkopuolinen, se toinen ja toisinaan jopa halveksittu suomalainen. Silti kaupungista tuli hänelle koti, jossa olivat hänen ystävänsä, elämänsä ja tulevaisuuden haaveensa. Suomeen muuttaminen repi hänet uudelleen juuriltaan,
ja kotimaassaan hän tunsi taasen olevansa ulkopuolinen, joukkoon kuulumaton.

Hyvin hienovaraisesti vihjaten dokumentti osallistuu myös ajankohtaiseen keskusteluun Suomessa asuvien maahanmuuttajien kokemuksista ja heidän kohtaamastaan rasismista. Elokuva muistuttaa, miten suomalaiset ovat itse muuttaneet omasta maastaan pakoon huonoja olosuhteita ja saaneet paitsi apua, myös kohdanneet väheksyntää. Vaikkakin ruotsalainen kulttuuri on meille läheinen, kertoo dokumentti samoista tunteista, joita nykyiset maahanmuuttajat käyvät lävitse.

Laulu koti-ikävästä rytmitetään ja sävytetään musiikkiesityksillä 1970-luvun siirtolaismusiikista, joita esittävät toisen sukupolven ruotsinsuomalaiset muusikot. Ensi alkuun musiikkikohtaukset, jotka on aseteltu kulloiseenkin tapahtumaympäristöön, tuntuvat irrallisilta keskeytyksiltä, mutta alkukankeuden jälkeen niiden tunnelmaan pääsee sisälle.

Dokumentin musiikillista ulottuvuutta perustellaan Kain muusikkotaustalla. 1990-luvulla suositun Aknestikin yhtyeen kitaristina Kai antoi kasvonsa myös kotimaiselle rokin tietylle vaiheelle, jota kuvastaa heidän hittikappaleensa Suomirokkia. Musiikillinen teema sopii myös ohjaaja Mika Ronkaisen tyyliin, sillä hän on aiemmin ohjannut muun muassa dokumentin mieskuoro Huutajista, Huutajat – Screaming Men (2003). Hän on tehnyt myös suomalaisen metalliyhtyeen Sentencedin konserttielokuvan Sentenced – Buried Alive (2006).

Kahden musiikista kiinnostuneen miehen yhteistyö on toimivaa dokumentin kannalta, vaikkakin kokonaisuudessa olisi ollut hieman tiivistämisen varaa. Tietynlainen viipyilevä tunnelma ja jatkuva tarve toistaa käsiteltäviä teemoja rikkoo välillä kerronnan intensiivisyyttä. Dokumentin vahvuutena on kuitenkin käsiteltävien teemojen ja tyylikeinojen moninaisuus sekä siirtolaisuusteeman ajankohtainen kytkentä nyky-yhteiskuntaan.