Viimeinen kierros valkokangas

Vanha lontoolainen jätkä Jack (Caine) on kuollut. Vanha ryyppyporukka Vic (Courtenay), Lenny (Hemmings), Ray (Hoskins) ja Jackin poika Vince (Winstone) lähtevät tuhkauurnan kanssa toteuttamaan kaverinsa viimeistä toivetta: tulla sirotelluksi mereen Margatessa. Pubien, kiertoteiden ja muistojen tahdittama ajomatka kertaa ja selvittelee Jackin ja kavereiden välisiä suhteita, naisjuttuja ja menneisyyttä yleensä.

Graham Swiftin Booker-palkitun romaanioriginaalin tavoin kerronta lähtee heti alusta alkaen hajaantumaan useille eri aikatasoille. Jackin kuolema ja viimeisen toiveen toteutus toimivat tarinan keskuksena, johon säännöllisesti palataan ja jota eri aikatasot kiertävät sisäkkäisinä kehinä. Lähimmäksi sijoittuvat takautumat eri henkilöiden reaktioihin heti Jackin kuoleman jälkeen, kauemmaksi ulottuvat kunkin avioliitto-, työ- ja lapsuuskokemukset. Katsojaa ei turhaan paimenneta häivytyksillä tai väliteksteillä vaan montaasi siirtyy tasoilta toisille ripeästi lähes kautta elokuvan jatkuvan vuoropuhelun solistessa liki katkeamattomana.

Joku voisi pitää dialogivetoisuutta osoituksena brittielokuvan vanhasta helmasynnistä, kirjallisuudellisuudesta, mutta ammattitaitoisten, innostuneesti rooleihinsa uppoutuneiden näyttelijöiden työ vireyttää kertomuksen koukerot viihdyttäväksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi. Tarinan virittämän henkilöhistorian lisäksi tähtien myötä elokuvaan tulee laajoja resonanssikuvioita halki englantilaisen elokuvan historian. 1960-luvun uuden aallon ja "svengaavan Lontoon" veteraanit Caine, Courtenay ja Hemmings, viime vuosikymmenien kiintotähdet Hoskins ja Mirren sekä "britgritin" vakiinnuttama Winstone kattavat elokuvamuistojen ja popkulttuurin tasolla leveän siivun brittien sodanjälkeistä historiaa. Jos tuntee näyttelijät näiden nuoruuden ja loiston päiviltä, saavat vanhenemisen, lähestyvän kuoleman, elämän arvioinnin, hyvien, huonojen ja pahojen päätösten teemat lisäsyvyyttä tuttujen, mutta säälimättömästi uurtuneiden ja läikittyneiden tähtikasvojen kautta.

Kun tarinan tapahtumat vielä luovat verevän työväenluokkaisen - monien em. näyttelijöiden lapsuudenmaisema - Lontoo-kuvauksen tuhruisine katuineen, pikku puoteineen ja pubeineen, rakentuu elokuvaan miellyttävä, teeskentelemätön, uskottavan tuntuinen nostalgia, joka mehevöittää käsikirjoituksen heikompia kohtia. Reilut sata minuuttia eivät aivan riitä kaiken tarpeellisen käsittelemiseen ja niin esimerkiksi Courtenayn ja Hemmingsin hahmot jäävät liian harvojen kohtausten luomien yksiviivaisten luonnehdintojen varaan. Viimeinen kierros ei ole klassikko, mutta ajoittain koskettavan syvälle yltävä, seesteinen pysähdys elämän ainutkertaisuuden laidalla.