Lasse-Maijan etsivätoimisto: Kadonnut maskotti valkokangas

Lastenelokuvan arvioiminen on oma taiteenlajinsa, joka eroaa huomattavassa määrin minkä tahansa muun elokuvatyypin käsittelystä. Kyseessä ei ole niinkään oma genrensä, jonka konventiot pitää huomioida. Se on radikaalisti erilaisella kerronnan logiikalla toimiva kokonaisuus, jossa aikuiselle katsojalle yllätykset eivät aina ole yllättäviä, vitsit hauskoja tai maailman lait ymmärrettäviä. Osa näistä valinnoista on aiheellista ylenkatsoa sillä perusteella, että niitä ei ole tehty aikuista yleisöä ajatellen. On kuitenkin otettava huomioon myös aikuisen katsojan viihtyvyys ja elokuvan toimivuus muihin lapsille suunnattuihin elokuviin verrattuna. Tämä ei ole yksinkertainen yhtälö.

Yli kaksikymmentä vuotta lapsia viihdyttänyt Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjasarja kääntyy taas kerran elokuvan muotoon. Tällä kertaa Lasse (Mario Mustafa) ja Maija (Elma Säterhagen-Lekander) tutkivat paikallisen kilpailun yhteydessä tapahtuvia mystisiä onnettomuuksia. Suuri palkintoraha vaikuttaa olevan mahdollinen motiivi, mutta kilpailun urbaanilegendaksi muodostunut maskotti on villi kortti. Juonen tihentyessä myös sankarien ystävyys joutuu koetukselle.

Lasse-Maijan etsivätoimisto: Kadonnut maskotti saa Suomen ensi-iltansa yllättäen juuri pyhäinpäivän jälkeen. Kauhuteemainen elokuva olisi sopinut täydellisesti halloween-kauden ohjelmistoon. Elokuva voi toimia nuoremmalle yleisölle kauhutrooppien esittelynä. Pimeitä käytäviä, aavemaista musiikkia, hieman Five Nights at Freddy’s (2023) -tyylinen eläinmaskotti ja jopa yksi kiistaton jump scare – kaikki modernin kauhuelokuvan keinot ovat käytössä. Vaikutus on silti riittävän mieto, jotta kukaan tuskin joutuu poistumaan teatterista traumatisoituneena.

Kadonnut maskotti on armollinen siinä, että elokuvan ymmärtäminen ei vaadi mitään aiempaa tuntemusta sarjasta. Lähestyttävyyden kääntöpuoli kuitenkin on, että hahmot tai käänteet eivät tunnu merkittäviltä tai persoonallisilta. Hädin tuskin yksiulotteiset hahmot ovat hammasrattaita koneessa, joka liikuttaa tarinaa vain välttämättömään suuntaan. Muutamat persoonallisuuden hetket ilmenevät perin mauttomina, oletettavasti vanhemmille suunnattuina vitseinä. Tämä klisee saisi viimein kadota elokuvista lopullisesti.

Visuaalinen toteutus ei juuri innosta. Osa elokuvasta on ylikirkkaasti valaistu, mikä saa sen näyttämään enemmän tv-sarjalta kuin teatterilevitykseen päässeeltä elokuvalta. Kuvakieli on hyvin yksinkertaista, kahta tai kolmea kuvakulmaa samassa tilassa loputtomasti toistavaa. Toiston myötä tilojen keinotekoisuudesta tulee epämukavan tietoiseksi, ja yllätyksetöntä kerrontaa seuratessa ainakin aikuinen tylsistyy nopeasti. Parhaimmillaan Kadonneen maskotin kaltaista teosta voi kuvailla koko perheen elokuvaksi, mutta tässä tapauksessa varttuneella yleisöllä on edessä pitkä puolitoistatuntinen.

Kuten sanottu, lastenelokuvan arvioiminen on haastavaa. On vaikea sanoa mitään kovin painokasta teoksesta, jonka kohdeyleisöön ei ole kuulunut enää hetkeen. Saattaa hyvin olla, että Kadonnut maskotti on suuri hitti sen tarkoitettujen katsojien keskuudessa. Näin aikuisena on kuitenkin pakko ihmetellä, mitä viihdearvoa elokuva pystyy tarjoamaan pienille katsojille kauhukuvaston esittelyn lisäksi. Kokonaisuus on iloton ja mekaaninen sekä tyhjä tavalla, joka tekee yksityiskohtien muistamisesta todellisen haasteen. Laatustandardeja tarvitaan myös lastenelokuville, ja tässä tapauksessa ne eivät täyty.