Laitapuolen hyökkääjä valkokangas

Kuningas alkoholi on kurittanut monen suomalaisen uraa ja elämää niin politiikan, urheilun kuin taiteen kentillä. Urheilun saralla varsinkin jääkiekkoon on tavattu yhdistää päihteiden käyttöä. Tunnetuin tapaus viime vuosilta on Jere Karalahti, jonka monivaiheista uraa päihdesekoiluineen käytiin läpi dokumentissa Karalahti (2021). Karalahden kanssa samaa pelaajasukupolvea edustavan Marko Jantusen tarina on varsin samanlainen, tosin suurelle yleisölle hän lienee vähemmän tunnettu maltillisemman lööppijulkisuutensa takia.

Jantusen tarinasta on dokumentin sijaan tehty näytelmäelokuva Laitapuolen hyökkääjä, joka nojaa Marko Lempisen kirjaan Läpi Helvetin (2016). Näytelmäelokuva antaa tarinalle vivahteikkaampia kerrontamahdollisuuksia kuin usein hieman kaavoihinsa kangistuneet henkilödokumentit. Laitapuolen hyökkääjäkin alkaa tehokkaasti kovapintaista rikoselokuvaa edustavalla kohtauksella. Entinen jääkiekkotähti on huumekoukussa oleva pummi, joka on velkaa väärälle ihmiselle. Velan kuittaamisesta rakentuukin elokuvan punainen lanka.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä on pitkällä urallaan tehnyt monenlaista, mutta parhaimmillaan hän on ollut suoraviivaisen rikos- ja äijäkuvauksen parissa. Laitapuolen hyökkääjäkin on raiteillaan niin kauan, kun Jantusen kurimusta seurataan velkojiensa hätistämänä. Kun kerrontaa lavennetaan takaumilla Jantusen uraan ja elämään, kokonaisuus alkaa horjua.

Takaumat on sinänsä kirjoitettu tarinaan melko luontevasti ja kokonaisuudesta rakentuu vaivatta ymmärrettävä, mutta kontrasti elokuvan tapahtumahetken ja takaumien välillä on paikoin silmiinpistävä. Kun Jorma Tommilan suvereenisti hallitsemista gangsterikohtauksista siirrytään elokuvan 95 (2017) kaltaiseen lätkämaailmaan, on paikoin vaikea hahmottaa katsovansa samaa elokuvaa. Eriparisuus korostuu vähän kaikessa aina näyttelijäntyöstä kuvalliseen ulosantiin. Laitapuolen hyökkääjä on kuin sekoitus Mäkelän aiempia ohjaustöitä, joista on rutiinilla poimittu sopivia elementtejä Jantusen tarinan kuvittamiseen.

Vaikka Laitapuolen hyökkääjä ei elokuvallisesti aivan koherentti olekaan, niin Jantusen tarina on kertomisen arvoinen. Se on muistutus siitä, miten tärkeitä olisivat ne henkilöt, jotka rohkenisivat viheltää pelin poikki ennen kuin tapahtumat karkaavat liian pitkälle.