Kyrsyä – Tuftland valkokangas

Tampereella tekstiilityön opintojaan loppuun saatteleva Irina (Veera W. Vilo) on umpikujassa. Kariutunut parisuhde ja puihin mennyt kesätyömahdollisuus saavat pohtimaan elämän mielekkyyttä. Kun postiluukusta tipahtaa kutsu hämäräperäiselle Kyrsyän pitäjälle, tarttuu Irina härkää sarvista ja matkaa bussilla kauas sivistyksen laitamille.

Perillä Irinaa odottaa ajassa pysähtynyt ja muusta maailmasta eristäytynyt pieni maalaisyhteisö, jolla on välitön yhteys luontoon ja horjumaton usko perinteisiin. Vaikka sisäsiittoisen poppoon eriskummalliset tavat hämmentävät Irinaa, niin paikan tarjoama pesäero totuttuun arkielämään saa epäilykset kaikkoamaan. Pian Irina kuitenkin huomaa, että Kyrsyän asukkailla on hänen varalleen odotettuja suurempia suunnitelmia.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Roope Oleniuksen ohjaama ja käsikirjoittama Kyrsyä (ei mitään yhteistä samannimisen sulkavalaisen kylän kanssa) on uusi tulokas kotimaisten indie-elokuvien kirjavalla kentällä. Viime vuosina suomalaisten pientuotantojen ytimessä onkin kuplinut railakkaasti ja monet teoksista ovat saaneet osakseen laajaa näkyvyyttä. Meri-Porin maisemissa kuvattu Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) ja kauhukomedia Bunny the Killer Thing (2015) ovat tästä vain muutamia esimerkkejä. Uusi virtaus on tuonut tervetullutta säröä kotimaisten tuotantojen pääkaupunkikeskeisyyteen, mutta laadullisesti teokset ovat olleet parhaimmillaankin hapuilevia.

Kyrsyä on tässä suhteessa positiivinen yllätys. Oleniuksen elokuvadebyytti on nautittavan omaleimainen mukaelma Uhrijuhlien (1973), Rosemaryn painajaisen (1968) ja Antichirstin (2009) kaltaisia kauhuelokuvia, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan jää seisomaan esikuviensa varjoon. Neea Viitamäen samannimiseen näytelmään pohjautuva käsikirjoitus tarttuu modernin tuotantokeskeisen yhteiskunnan kipupisteisiin, mutta teoksen leimallisimmat kysymykset punoutuvat kuitenkin ensisijaisesti sukupuoleen, naiseuteen ja siihen liittyviin odotuksiin. Temaattisesti rikas käsikirjoitus luo teokselle aivan omat kasvonsa.

Elokuvan päähenkilö Irina pakenee elämänsä epämielekkyyttä Kyrsyän tarjoaman todellisuuden keskelle. Taustalla piilee halu olla asettumatta osaksi nyky-yhteiskunnan oravanpyörään. Kyrsyässä ongelmat nousevat esille kuitenkin uusin kaavuin verhoiltuna. Vanhainvallan nimeen vannovassa yhteisössä jokaisen asema on ennalta määrätty. Kylän jäyhät miehet viettävät aikansa metsissä samaan aikaan kun naiset pitävät kotia kunnossa. Sopeutuminen suuremman hyvän edessä on ihanne, joka peittää alleen niin yksilön vapauden kuin itsemääräämisoikeudenkin.

Modernin yhteiskunnan rattaat ja Kyrsyän mukaelma kolmisäätyopista ovat lopulta kummatkin kahden laidan malleja, joihin jäsenien odotetaan asettuvan. Vastaan nousevat ja muutosta ehdottavat joutuvat hyljeksityiksi tai vallassa olevien hampaisiin. Pako yhteiskuntaa luonnon helmaan muuttuu Irinan romantisoidusta unelmasta painajaiseksi, josta ei ole piilopaikkaa.

Kyrsyästä muodostuu toismaailmallinen valveuni, jossa kantasuomalainen maatalouskulttuuri ottaa kieroutuneen muodon. Kokonaisuus hämmentää ja kummastuttaa, mutta sisällöllisen annin kiehtovuutta se ei vähennä tippaakaan. Hyvää käsikirjoitusta tukee myös Oleniuksen varma ohjaustyö. Varsinkin alkupuolella rauhallinen kuvarytmi, riisuttu äänimaisema ja haaleat värit virittävät teoksen häiritsevän aavemaiseen tunnelmaan. Muotovirheiltä ei kuitenkaan täysin vältytä. Lopun räväkämmät kauhuelementit eivät ihan löydä tyylillistä paikkaansa muun teoksen joukosta ja myös näyttelijätyössä esiintyy silmiin pistävää tasovaihtelua.

Pinnan rosoisuudet on kuitenkin helppo antaa anteeksi. Kyrsyä on varma ohjausdebyytti, joka myös elokuvana kurottautuu rohkeasti alueille, jonne suomalaiset valtavirran tuotannot harvemmin rohkenevat astua. Hyytävä, tunnelmallinen ja sisällöltään monisäikeinen kokonaisuus antaa kypsän äänen kotimaiselle indie-kauhulle. Matalaotsaisen huumorin ja itseriittoisten mauttomuuksien keskellä tätä on pitkään jo kaivattukin.