Kuudennen kerroksen naiset valkokangas

Viime aikojen perusteella ranskalaisilta ovat elokuvanteon taidot olleet hukassa. Pieniä valkoisia valheita (2010) ja etenkin Kaivontekijän tytär (2011) haukotuttivat rytmittömyydellään, eikä nyt ensi-iltaan tuleva Kuudennen kerroksen naiset (2011) juuri tilannetta paranna.

Ollaan 1960-luvun Pariisissa ja varakkaan Joubertin perheen uudeksi sisäköksi saapuu espanjalainen Maria (Natalia Verbeke). Maria ja muut maannaisensa asuvat samaisen talon palvelusväen ylimmässä kerroksessa vaatimattomissa oloissa. Asianajaja ja perheen isä Jean-Louis (Fabrice Luchini) alkaa vähitellen kiinnostua Marian ja muun palvelusväen elämästä ja rupeaa näiden auttajaksi ja hyväntekijäksi. Jean-Louis'n vaimo Suzanne (Sandrien Kiberlain) ei tätä kuitenkaan hyvällä katsele.

Elokuva korostaa kahtiajakoisesti, miten sisäköt ovat työmäärästään huolimatta tyytyväistä ja ahkeraa väkeä ja pitävät yhtä vaikka mikä olisi. Tällainen naisten välinen solidaarisuus ja huumori on ajatuksena lempeä. Vastaavasti porvariston sielunelämän tyhjyyttä esitetään korein puittein ja tympein fraasein, tyyliin "jos nainen on niin onnekas, että saa miehen, on siitä pidettävä lujaa kiinni".

Elokuvan pyrkimys kuvata luokkaeroja kepeällä mutta tarkkanäköisellä tavalla ei karahda täysin karikkoon. On täysin uskottavaa, että palvelusväki kärvistelee tukkoisen vessaviemärin äärellä samalla, kun porvaristo siemailee drinkkejä ja tupruttelee savukkeita. Täysin epäuskottavaa on taas se, että Marian kaltainen espanjalaisneito kiinnostuisi hömelöstä ranskalaisperheenisästä, jonka habitus ja karisma ovat valkoisen lakanan luokkaa. Etenkin kun Maria kuvataan ylpeänä taustastaan ja perimästään. Epäuskottavaa on myös Jean-Louis'n yhtäkkinen havahtuminen työväenluokkaiseen elämään ja tämän ihannointiin äärimmäisin ratkaisuin.

Mikä häiritsee kaikkein eniten, on espanjalaisten naisten esittäminen yksiulotteisen ilotteleviksi ja huolettomiksi. Naisten kohtaloiden ilmaanheitto perheväkivallasta aina murheeseen menetetystä lapsesta on pohjustamatonta ja irrallista, etenkin kun elokuva pyrkii olemaan komedia. Positiivista vaihtelua sukupuolirooleihin tuo kuitenkin se, että tällä kertaa jäykkä porvarismies oppii reteiltä naisilta elämäniloa. Usein uuden elämäntavan ja elämisen opettajana on mies, kuten vaikka Titanicissa (1997).

Kuudennen kerroksen naiset on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta höttöinen ja romantiikkaan pyrkivä satuilu, jonka jännite katoaa ennen kuin ehtii edes alkaa. Juonenkäänteet ladataan nopeasti pöytään ja tapahtumat seuraavat jonomaisesti toisiaan. Höpsötys olisi toiminut musikaalina tai musiikkielokuvana paremmin. Silloin särmättömyyttä olisi voinut katsoa fantasiana myötämielisemmin. Ehkäpä kannattaa verrata Kuudennen kerroksen naisia samanaiheiseen Piiat -elokuvaan (2011), joka on astetta vakavampi ja selkeästi rotukysymyksiin perustuva draama amerikkalaisista sisäköistä 1950-luvulla.