Kun silmäni mä auki saan valkokangas

Helsinkiläistä elokuvayleisöä ei ole aikoihin hemmoteltu niin tasokkailla italialaiselokuvilla kuin tänä syksynä. Ensin teatterilevitykseen pääsi Luca Guadagninon jylhä Rakkautta italialaisittain (2009), ja nyt on vuorossa Silvio Soldinin arkisempi Kun silmäni mä auki saan (2010). Elokuvilla on kolme yhteistä nimittäjää: avioliiton ulkopuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, nuori näyttelijälupaus Alba Rohrwacher sekä Milanon teollisuuskaupunki.

Guadagninon elokuvan Milano muodosti palatseineen ja katedraaleineen näyttävät kulissit varakkaan perheenäidin hullaannuttavalle rakastumiselle. Rohrwacher näytteli elokuvassa aristokraattiperheen lesbotytärtä. Soldinin elokuvassa hän esittää kolmikymppistä Annaa, jonka tasaisen elämän syrjähyppy suistaa raiteiltaan. Monumentaalisen Milanon sijaan kamera kuvaa elämää kerrostalolähiöissä, tavallisilla työpaikoilla ja kulmakuppiloissa.

Annalla on mieluisa työ toimistossa ja tiivis ystäväpiiri. Perheenlisäystä toivova puoliso Alessio (Giuseppe Battiston) on luotettava kuin kallio. Kaikki on siis hyvin. Jännityksen kaipuussaan Anna kuitenkin heittäytyy suhteeseen sattumalta tapaamansa Domenicon (Pierfrancesco Favino) kanssa. Domenico on perheellinen sekatyömies, jolla ei oikeastaan olisi aikaa eikä varaa hotellihuoneissa vietettyihin lemmenhetkiin.

Uskottomuus on tietysti yksi draamaelokuvien useimmin toistuvista teemoista, mutta Soldinin näkökulma aiheeseen on tuore ja tarpeellinen. Ohjaaja ei mystifioi eikä kaunistele omissa liitoissaan pitkästyneiden Annan ja Domenicon salamarakkautta, vaan tuo taitavasti esiin sen illusorisen luonteen. Himo ja huuma ovat taipuvaisia laantumaan, kun taas rakkaus tarvitsee aikaa rakentuakseen. Ovatko Anna ja Domenicokaan lopulta valmiita vaihtamaan tuttua ja turvallista tuntemattomaan? Elokuvan hieno loppuratkaisu jää vain näennäisesti avoimeksi.

Elokuvan maahantuoja kehuu Soldinia Milanon Mike Leighiksi. Vertaus ei ole täysin perusteeton, kuvaahan Soldini Leigh’n tavoin alempaa keskiluokkaa ja arkistuneiden ihmissuhteiden piileviä jännitteitä. Brittiohjaaja saa kuitenkin näyttelijänsä synnyttämään roolihahmoja, jotka ovat elävyydessään, koskettavuudessaan ja hauskuudessaan unohtumattomia. Samaan ei Soldini pysty.

Rohrwacher näyttelee Annaa tarkasti ja ilmeikkäästi, mutta elokuvan muut roolihahmot jäävät turhan persoonattomiksi. Kun itse tarinakin on melko tavallinen, vaarana on keskinkertaisuus. Pienillä vivahteilla ja niihin piilotetulla viisaudella Soldini onnistuu kuitenkin pelastamaan elokuvansa sen yläpuolelle. Kun silmäni mä auki saan erottuu edukseen monista samaa aihepiiriä käsitelleistä draamoista, joita etenkin Ranskassa on viime vuosina tehty.