Kraven the Hunter valkokangas

Kuten niin monet muutkin Marvel-hahmot Kraven Metsästäjä syntyi Stan Leen aivoituksista 1960-luvulla. Hahmo oli jo syntyessään reliikiltä tuntunut valkoinen suurmetsästäjä, uhanalaisia petoeläimiä egotrippihengessä saalistava B-luokan konna. Kravenin leopardipöksyt ja leijonanpääpaidat, mustat palvelijat ja macho-uho tuntuivat vaivaannuttavilta todennäköisesti jo 60-luvulla ja aivan varmasti sen jälkeen. Vuonna 1987 hahmoa päivittivät ja syvensivät käsikirjoittaja J.M. DeMatteis ja kuvittaja Mike Zeck tarinassaan Kravenin viimeinen jahti.

Kyseinen tarina on Kravenin pitkässä historiassa ainoa merkittävä ja aidosti mieleenpainuva tarina. Sen synkkäsävyinen intensiivisyys ja taustalla piilevä surumielisyys toivat aiemmin niin paperinohueen karikatyyrihahmoon syvyyttä ja samaistuttavia luonteenpiirteitä. Kraven kärsi mielenterveysongelmista ja halusi todistaa itsensä kauan sitten kuolleelle isälleen. Lopulta Kraven otti ja ampui itsensä haulikolla haudattuaan Hämähäkkimiehen ensin elävältä. Tarina oli hyvä lopetus hahmolle ja kesti yli 20 vuotta, ennen kuin Marvel vääjäämättömästi ja ahneuksissaan herätti hahmon henkiin.

Kravenin viimeinen jahti on supersankarisarjakuvien aatelia ja klassikkotarina. Kraven The Hunter -elokuvan tarina ei ole se tarina, vaikka se on hetkittäisiä elementtejä Matteisin tekstistä ottanutkin. Se on silti odotettua viihdyttävämpi ja kiinnostavampi elokuvallinen kokonaisuus. Odotettua parempi siksi, että tähänastinen Sonyn Hämisversumi ilman Hämistä -elokuvien jatkumo on ollut ensimmäistä Venomia (2018) lukuun ottamatta erittäin epätasainen ja tuottanut useita elokuvallisia pohjanoteerauksia.

Teoksen ytimessä on Sergei Kravinoffin eli Kravenin (Aaron-Taylor Johnson) suhde gangsteri-isäänsä Nikolaihin (Russell Crowe) sekä velipuoleensa, sarjakuvissa Kameleonttinakin tunnettuun Dmitriin (Fred Hechinger). Isänsä rikollista imperiumia kavahtava Kraven päätyy kovaotteiseksi ja armottomaksi metsästäjäksi hyvin rakennetussa tarinakierteessä, jossa mukana on mafiosojen ja eläinten salametsästäjien lisäksi Hämiksen sivuilta tuttuja konnia, kuten palkkatappaja Muukalainen sekä Aleksei Sytsevitsh eli Sarvikuono.

Sarvikuonoahan esitti The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014) itsensä Paul Giamatti, jolla oli mekaaninen asu, jossa melskata kaduilla. Nyt hahmon harmaisiin alkuperäisnahkoihin sonnustautuu Alessandro Nivola, joka tulkitsee hahmoa täysin uudella tavalla. Alkuperäisen tyhmän rymistelijän tilalla on macchiavellimainen venäläisen mafian päällikkö, jolla sattuu olemaan elämää suurempi iho-ongelma.

Kravenista itsestään on muokattu mystisiä eläinkunnan voimia saanut ihmismetsästäjä, joka uhanalaisten eläinten metsästämisen sijasta suojelee eläimiä metsästämällä sitä suurinta riistaa eli ihmisiä.

Kraven metsästää vain niitä ihmispetoja, jotka ansaitsevat tulla lopetetuksi eli järjestäytyneen rikollisuuden pomoja sekä huvikseen harvinaisia eläimiä tappavia isorikkaita salametsästäjiä. Kravenin isä Nikolai edustaa kumpaakin kategoriaa, joten samalla Kraven purkaa toimintaansa vaikeaa isäsuhdettaan. Russell Crowen karhumainen mörisevä nykyhabitus sopii hyvin aggressiivisen mafiapomon Nikolain rooliin.

Lain ulottumattomissa olevien rikollisten tappaminen vigilantin toimesta on perinteinen elokuvallinen kostofantasia, jota Kraven the Hunter hyödyntää hyvin mutta varsin konservatiivisesti. Sen sijaan häikäilemättömien trofee-metsästäjien kurittaminen valtavirtaelokuvissa on harvinaisempaa ja kerronnallisesti tervetullutta. On emotionaalisesti virkistävää, kun valkokankaan sankari puolustaa äärimmäisen uhanalaisia eläimiä suolistamalla näiden joukkolahtaajat, iskemällä puukon silmään tai napsauttamalla karhunraudan päästä läpi. Siinäpäs oppivat.

Verta roiskuaa jämptisti ympäriinsä, joskus myös kirosana sanotaan niin kuin se on. Rapakon takana elokuvalla onkin R-ikäraja. Verellä mässäily ei kuitenkaan ole itsetarkoitus eikä se näytä keinotekoiselta digitaalisotkulta kuten vaikkapa puolivillaisessa Deadpool & Wolverinessa. Toiminnan jälkien ei kuulukaan olla verettömiä kuten ne yleensä supersankarielokuvissa tai muissa koko perheen toimintaelokuvissa ovat. Toiminta on muutenkin sujuvaa ja hyvin rytmitettyä eikä jää polkemaan paikalleen. Erityisesti alkukohtaus venäläisessä vankilassa on näyttävä.

Aaron Taylor-Johnsonilla on vankka kokemus supersankarielokuvista jo Kick-Assista (2010) ja Avengers: Age of Ultronin (2015) Pietro Maximoffin roolista alkaen, ja hänessä on karismaa vetää sujuvasti pääroolia toiminnan miehenä. Miestä on huhuttu välillä Bondin rooliinkin, eikä hän siihen ollenkaan huono valinta olisi. Tosin elokuvateollisuuden nykytrendit tietäen ikoninen agenttirooli saatetaan roolittaa jollain sellaisella näyttelijällä, joka on mahdollisimman kaukana Ian Flemingin luomasta ja tarkasti kuvailemasta hahmosta.

Kraven the Hunter on itsenäinen ja itsellinen yliluonnollisilla voimilla terästetty vigilanttielokuva, joka ei keksi pyörää uudelleen mutta toimii onnistuneesti ja jonka paketti pysyy hyvin kasassa. Olennainen parannus on ollut ottaa hahmojen ydin ja tulkita niitä uudelleen välittämättä muista Sonyn Marvel-elokuvista tai teennäisistä jatkumoista. Plussaa vielä erikseen siitä, että elokuvassa ei ole puolipakollisia lisäkohtauksia lopputekstien jälkeen.

Kraven the Hunter on tällä erää Sonyn Hämiksettömien elokuvien viimeinen ja päättää epätasaisen elokuvauniversumin. Sääli, että vasta viimeisessä elokuvassa elokuvasarja löysi ryhtinsä.