Suuria unelmia

Korso on muodollisesti pätevä elokuva aikuisuuden kynnyksellä pyristelevistä lähiönuorista. Elokuva tavoittaa ajan hengen, on esteettisesti eheä ja nuoret näyttelijät tuovat teokseen sen tarvitsemaa uskottavuutta. Mutta. Elokuvan keskeiset elementit ja teemat on vastikään käsitelty kotimaisessa elokuvassa sen verran tyhjentävästi, että Korso ei pysty nostamaan esiin mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä.

KorsoPirjo Honkasalo estetisoi lähiön Betoniyössä, Virpi Suutari tavoitti sivuraiteelle ajautuneiden nuorten aikuisten ahdingon Hiltonissa ja Maarit Lalli sukelsi miehenalkujen sielunelämään  elokuvassa Kohta 18. Korsolla ei näiden teosten jälkeen ole enää niin paljon annettavaa kuin sillä olisi voinut olla. Tavallaan tämä ei ole elokuvan vika, mutta toisaalta vertailu mainittuihin teoksiin paljastaa Korson puutteet käsikirjoituksessa ja dramaturgiassa.

Elokuvan päähenkilö on Mikko Neuvosen vakuuttavasti tulkitsema parikymppinen Markus. Ammattikoulu on jäänyt kesken ja Markuksen aika kuluu katukorista pelaten ja kaverien kanssa hengaillen. Suurena unelmana on päästä New Yorkiin ja osallistua katukoristurnaukseen.

KorsoKäsikirjoituksen ansioksi on luettava, että tarinassa ei sorruta amerikkalaiseen unelmista totta -hölynpölyyn. Markus on katsojan lailla tietoinen unelmansa mahdottomuudesta, ja haave toimii enemmän pyrkimyksenä muuttaa elämää kuin varsinaisena päämääränä. Unelman perässä juokseminen suistaa Markuksen kuitenkin huonolle tielle vippaamaan rahaa lähiöpubissa majaansa pitävältä paikallisgangsterilta ja kärhämöinti pikkusiskon tumman poikaystävän kanssa tuo oman sivujuonteensa tarinaan.

Sivupolut ovat periaatteessa perusteltuja päätarinan kannalta, mutta ne eivät syvennä Markuksen henkilökuvaa vaan jäävät päälle liimatuiksi elementeiksi, jotka saavat muutoin jalat maassa tallustelevan tarinan hoippumaan sinne tänne. Tarinan sisäinen logiikka kantaa loppuun asti, mutta asiat asettuvat lopussa uomiinsa ilman kovin kummoisia dramaattisia kipupisteitä. Elokuvan jälkeen jääkin väistämättä miettimään tarinan pointtia. Mikä se oli?

KorsoKorso on konkreettinen esimerkki nykyelokuvamme akilleenkantapäästä eli käsikirjoituksen viimeistelemättömyydestä. Kuvallinen ilmaisu ja kerronta sekä näyttelijätyö ovat kotimaisissa elokuvissa pitkälti jo kansainvälistä vertailua kestävää tasoa. Käsikirjoitukset eivät monessakaan tapauksessa ole kyenneet vastaamaan tähän kehityskulkuun. Käsikirjoituksissa on kerronnallista tyhjäkäyntiä ja hahmojen kautta ei kyetä kiteyttämään tarinassa käsiteltyjä teemoja. Tarina jää lopputuloksessa hajanaiseksi, fokus uupuu, ja tämä vaivaa myös Korsoa.

Korson alkukuvana nähdään Suomessa pienen kohun Oscar-ehdokkuudellaan synnyttänyt Selma Vilhusen ohjaama lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? Lapsiperheen kiireisen juhliin lähdön hauskasti kiteyttävä elokuva on sujuvaa ja luonnikasta komediaa, jollaista toivoisi näkevänsä enemmän myös pitkän elokuvan saralla. Vaikka elokuvan huumori on sangen universaalia, on se sävyltään sen verran suomalainen, että menestys rapakon takana jää nähtäväksi.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 4 henkilöä


Powered by Preview Networks