Koodinimi U.N.C.L.E valkokangas

Kuusikymmentäluvulla esitettyyn vakoilusarjaan Napoleon Solo (The Man from U.N.C.L.E) perustuva Koodinimi U.N.C.L.E (2015) säväyttää syntyhistoriallaan. Väitetysti filminnöstä havittelivat ohjaajanimet Tarantino ja Soderbergh, käsikirjoitusta hiottiin toistakymmentä kertaa ja Ian Flemingin luoman päähahmon, Napoleon Solon, kenkiin sovitettiin suurin piirtein kaikkia tämän hetken nimekkäimpiä miesnäyttelijöitä.

Käsillä todellakin on entinen kulttuurituote, television James Bond. Sellainen, joka saa Uuden Hollywoodin jälkeläiset hullaantumaan idän ja lännen myyttisistä sankareista ja kylmän sodan nostalgiasta. Maailman reaalipolitiikan antaessa nyt sopivasti myöden, tulee agenttitarina uunista kuin tilauksesta, vaikkakin ylikypsyneenä.

On vuosi 1963. Jenkkien huippuagentiksi ammattivarkaan uralta kiristetty Napoleon Solo (Henry Cavill) suorittaa tehtävää Itä-Berliinissä. Lännen puolelle pitäisi kaapata nainen, joka johdattaisi kadonneen tiedemies-isänsä luokse. Kannoilla varjostava neuvostoagentti Illya Kuryakin (Army Hammer) pyrkii estämään loikkauksen. Innostavan alkujakson jälkeen vastapoolit yllättäen esitellään toisilleen kumppaneina, sillä molempien kotimaita uhkaa suursodan raunioilta nouseva natsimieleinen organisaatio.

Jälkien johtaessa fasismin kehtoon, Italiaan, kierretään siinä sivussa hyvin rekonstruoitua Eurooppaa, ihastellaan ajan muotia ja tyyliä sekä huvitetaan tietoista katsojaa lajikumarruksilla. Juonenkäänteet ovat melkein yhdentekeviä ohitse viuhuvien kuvien ja karrikoitujen hahmojen rinnalla. Niin paljon niille annetaan tilaa.

Parasta antia ovat odotetun asetelmalliset suvannot. Siellä idän Punainen vaara ja lännen Cowboy oudoksuvat toistensa tapoja ja tunnustelevat maidensa kulttuuria – siis heijastavat päivän suurvaltapolitiikkaa fiktiivisen diplomatian keinoin. Transnationalistiseksi buddy-buddy-elokuvaksi Koodinimi U.N.C.L.E voisi olla kuitenkin monitulkintaisempi viestissään ja rohkeampi esillepanossaan. Nyt agenttisarjalämmityksen suurvalta- ja hahmojännitteet katoavat liiasta liennytyksestä.

Ohjaaja Guy Ritchie muistetaan brittiläisistä rikos- ja alakulttuurikuvauksistaan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998) sekä Snatch – Hävyttömät (2000) ennen tuoreempia Sherlock Holmes - tulkintojaan. Maestron valinta on todellakin mennyt pieleen, sillä hienostuneen tiedustelumaailman lupauksille sokeutunut ohjaaja lankeaa liian helposti puuduttavien kahakoiden ja ryminöiden esittelyyn. Väkivaltakin on siloteltua ja turvallista. Sitä iljettävintä lajia.