Kohti ääretöntä valkokangas

”Näin naisen/miehen, joka” aloittaa pehmeä, sointuva naisääni jokaisen kohtauksen. Ääni johdattaa katsojan 77-vuoden ikään ehtineen ruotsalaisauteur Roy Anderssonin maailmaan, pienten tuokiokuvien ja novellimaisten tarinoiden äärelle. Toisiinsa juonellisesti linkittymättömät tarinat tarkastelevat etäältä niin kunniamurhan tehnyttä isää, teloitetustaan odottavaa miestä kuin naista, joka rakastaa samppanjaa. Jonkinlaisena punaisena lankana kulkee useamman kohtauksen saava, uskonkriisissä kärvistelevä pappismies.

Kohti ääretöntä (2019) on elokuva, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään ja samalla siinä on koko tarina, ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjo kaikessa komeudessaan. Anderssonin maailma on kaunista, rumaa, kamalaa, riipivää ja hellyttävää.

77-vuoden ikään ehtinyt ja harvakseltaan elokuvia julkaiseva ohjaaja pokkasi Kohti ääretöntä -elokuvallaan Cannesin elokuvajuhlilla hopeisen leijonan parhaasta ohjauksesta. Elokuva on Anderssonia parhaimmillaan. Toisen kerroksen lauluista (2000) tuttu lämpö on läsnä myös ohjaajan uusimmassa elokuvassa. Osa katsojista saattaa myös muistaa 1990-luvulta Anderssonin, tuolloin ruotsalaiselle meijerille, Arlalle tehdyt minimalistiset, osin surrealistisetkin mainosvideot, jotka istuvat samaan pirtaan.

Anderssonin absurdia huumoria kuvastanee elokuvan kohtauksista parhaiten kahden nuoren välinen keskustelu siitä, kuinka kaikki on lopulta energiaa, joka ei koskaan katoa. Poika pohtii pitkän selostuksen jälkeen tyttöystävälleen, että ehkä miljoonan vuoden päästä he tapaavat uudestaan, mutta eri muodossa – ehkä tyttö on tuolloin peruna. ”Olisin mieluummin tomaatti”, tyttö toteaa eleettömästi.

Anderssonin tuotannosta ihastuneiden, tai tämän elokuvan jälkeen ihastuvien, kannattaa laittaa korvan taa lokakuun lopussa ensi-iltansa saava dokumentti Roy Andersson: ihmisenä olemisesta (2020), jossa ohjaaja valottaa omaa elokuvallista filosofiaansa.

Anderssonin ilmaisussa on jotain hyvin kaurismäkeläistä: se on staattista ja vähäeleistä, mutta samalla rivien väliin mahtuu koko maailma. Lipeäpesty värimaailma ja kameran staattisuus riisuvat kohtauksista pois kaiken ylimääräisen – kuin riisuen ihmisyyden esiin sen päälle rakentamiemme kuorien alta.
Andersson on hionut kohtaukset tyylilleen uskollisena viimeistä piirtoa myöten, myös varsin konkreettisesti. Jokaista kohtausta ja lavastetta nimittäin rakennetaan ja hienosäädetään Anderssonin Tukholmassa sijaitsevassa studiossa kuukausia.

Tämä pieteetillä rakennettu maailma on hillityn hauska ja haikea, välillä pohjattoman surullinen. Se katsoo lempeästi ja ymmärtävästi kanssaihmistä, niin väsynyttä kulkijaa, uskonsa menettänyttä kuin juna-asemalle yksin jäänyttä. Meitä.

Tässä ajassa Anderssonin lempeä katse on tärkeä; se on lämmin halaus harmaaseen syksyyn. Kohti ääretöntä jää rintalastan alle hiljaa kytevänä hiilloksena, kuin valmiina syttymään uuteen roihuun.