Kivun ja ilon työ valkokangas

Karoliina Gröndahlin dokumenttielokuva Kivun ja ilon työ seuraa kahta synnytysten parissa työskentelevää naista. Kirsi toimii kätilönä sekä sairaalan synnytysosastolla että kotisynnytyksissä. Anna-Riitta on puolestaan doula, eli hän toimii synnyttäjien tukihenkilönä. Näiden päähenkilöiden kautta elokuva avaa näkökulmia suomalaiseen synnytyskulttuuriin.

Elokuva asettuu kiinteästi ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun. Sote-uudistuksen ja hallituksen säästötavoitteiden myötä synnytysosastoja on lakkautettu ja toimintoja yhä edelleen tiivistetään. Suunnitelmat ja niiden toteutukset ovat herättäneet huolta synnytysten turvallisuudesta ja äitien ja vauvojen hyvinvoinnista. Keväällä 2019 Suomeen rantautui myös kansainvälinen aktivismiliike, joka nostaa esille synnytysväkivallan kokemuksia ja vaatii synnyttäville itsemääräämisoikeutta. Kivun ja ilon työn näyttäytyy osana tätä aktivismia, sillä se nostaa esille, miten merkittävää on antaa tilaa synnyttäjien kokemuksille ja toiveille.

Yksi elokuvan läpi kulkevista teemoista onkin luonnollisuus. Synnytys nähdään luonnollisena, jopa myyttisenä osana elämää ja uuden luomista. Luonto ja luontosuhde ovat myös vahvasti läsnä kuvastossa ja kokemuksellisuudessa. Näihin liittyvät myös häpeilemätön suhde alastomuuteen ja ruumiillisuuteen. Kokonaisuudessaan kuvasto asettuu vastustamaan medikalisoitunutta näkemystä, jonka mukaan synnyttäminen olisi ensisijaisesti lääketieteen määriteltävissä. Sen sijaan kerronta ensisijaistaa synnyttäjät ja heidän tarinansa, ja näyttää miten heidän tarpeitaan voidaan tukea.

Vaikuttavinta elokuvassa on, miten rohkeasti sekä päähenkilöt että heidän kohtaamansa synnyttäjät ovat heittäytyneet mukaan. Elokuvaa ei ole suinkaan rakennettu haastattelemalla ihmisiä tai tarkastelemalla aihetta etäältä. Sen sijaan kamera ja sen mukana katsoja on kutsuttu mukaan hetkiin ennen synnytystä ja sen aikana. Katsoja todistaa useamman vauvan syntymää. Vaikuttavia hetkiä, kerta kaikkiaan.

Elokuva kantaa mukanaan konkreettisella tavalla nimeään Kivun ja ilon työ. Nimi viittaa yhtäältä päähenkilöiden työhön, mutta samalla näihin erilaisiin synnytyskokemuksiin, joissa synnyttäjän kokemaa kipua on tuskaista seurata vierestä. Katsoja pääsee niin iholle, ettei voi olla ihailematta sitä rohkeutta, jolla he avaavat itseään herkällä, intiimillä ja henkilökohtaisella tasolla.

Tätä intiimiyttä tukee Gröndahlin kuvaus. Gröndahlilla on kokemusta paitsi dokumenttielokuvien ohjaamisesta myös kuvaamisesta, mikä näkyy lopputuloksessa. Kameratyöskentely luo tunnelman, jossa katsoja on yhtenä osallistujana eri tilanteissa, ei niinkään ulkopuolisena tarkkailijana vaan ystävänä tai tukijana ihmisten tarinoissa.

Dokumenttielokuvan suurin vahvuus on siinä, miten jopa kiusaannuttavan lähelle se tuo synnyttämiseen liittyvät kysymykset ja miten se syleilee siihen liittyvää ruumiillisuutta ja kokemuksellisuutta. Sen sijaan kerronnallisesti elokuva olisi kaivannut lisää kerronnallisia jännitteitä.

Kerronta on niin myötäelävää ihmisten matkassa, että näkemykset tukevat toisiaan, jopa liikaakin. Elokuvan taustalla olevia yhteiskunnallisia ristiriitoja käsitellään lempeästi, vain hieman vihjaten. Dokumentti kuvaa ilmiötä tasaisesti ja lempeästi läpi elokuvan, mutta tavalla, joka kenties puhuttelee parhaiten niitä, jotka jo valmiiksi ovat kiinnostuneita näistä kysymyksistä. Rohkeampi jännitteiden tarinallistaminen avaisi elokuvaa useampaan suuntaan, ja siten kenties useammalle kohderyhmälle.