Miekka hukassa

Kuningas Arthur lienee läntisen kulttuurin tunnetuimpia ja kiehtovimpia legendoja. Kyse on nimenomaan legendasta, sillä 500-luvun myyttistä kuningasta ei aikalaiskirjoituksissa tunneta ja Arthuriin liitetyissä kertomuksissa on niin paljon kummallisuuksia, että hahmon historiallisuutta pidetään kyseenalaisena. Tarinoitsijoita tämä ei ole pidätellyt, päinvastoin. Pois annettu poikalapsi, kivestä vedettävä miekka, velho Merlin, pyöreä pöytä, ritarit ja Graalin malja ovat Arthurin legendassa kiehtoneet ihmisiä halki vuosisatojen. Ja kiehtoo edelleen.

King Arthur: Legend of the SwordNykypäivän tarinaniskijöille eli elokuvantekijöille Arthur on sikäli kiitollinen aihe, että kun kyseessä ei ole eksakti historiallinen henkilö, voi aiheen ympärillä sepittää ja soveltaa vapaasti ilman rikkiviisaiden yskähtelyjä. Arthuriin liittyen on tehty ainakin tusinan verran elokuvia, joista muistettavimpia lienee John Boormanin Excalibur (1981). Boorman ymmärsi, toisin kuin monet muut, elokuvallistavansa John Maloryn 1400-luvulla sepittämää legendaa eikä tekevänsä historiallista elokuvaa.

Tuorein visio Kuningas Arthurista on Guy Ritchien luomus King Arthur: Legend of the Sword. Ensimmäisen minuutin aikana valkokankaalle marssitetut godzilla-norsut saivat melkein jo poistumaan teatterista, mutta löylynlyömän aloitukseen jälkeen meno maltillistuu eikä Ritchien elokuvaa voi aivan kelvottomaksi haukkua vaikka parituntisen rypistyksen aikana moneen kertaan tulikin ikävä Excaliburia.

King Arthur: Legend of the SwordArthurin legenda on juuri niitä aihioita, joissa kiinnekohdat historiaan kannattaa ensimmäiseksi heivata yli laidan ja tahkota joko otsa kurtussa marraskuisen myrsky-yön kaltaista synkistelyä tai sitten vetää testosteroni-nupit kaakkoon ja sarjakuvallistaa koko humpuuki 300:n (2006) tavoin. Ritchie on osannut pitää hajuraon historiaan mutta muutoin elokuva jää outoon välitilaan. King Arthur ei ole synkkä kuin myrskyinen yö, mutta ei se myöskään tavoita tarvittavaa sarjakuvallisuutta, jotta tekeleen voisi ottaa puhtaana testosteroni-trippinä.

Suurin ongelma on Ritchien maneerinen tyyli käyttää nopeaa turinointi-leikkaustaan, joka toimi kyllä aikanaan Puussa, heinässä ja muutamassa vesiperässä (1998), mutta fantasiaan kallellaan olevassa kalistelussa rikosrainojen kikkakakkoset vain lässäyttävät tunnelman. Ritarihommissa miekkojen pitää olla tanassa ja hurmeessa, turinoinnin voivat hoitaa katsojat elokuvan jälkeen tuopin ääressä.

King Arthur: Legend of the SwordTyylirikkojen lisäksi liiallinen CGI tunkee silmille. 3D ei tällä kertaa ole suurin moitteen aihe vaan liiallinen ja sokea luottamus siihen, mitä tietokoneilla saadaan loihdittua. Jälki on periaatteessa ihan kelvollista, ainakin hämärien 3d-kakkuloiden läpi katsottuna, mutta tunnelma jää keinotekoiseksi, kun aidolta näyttäviä lokaatioita ja tapahtumia on kovasti vähän. Maagisuuden liiallisessa visualisoinnissa mennään armotta metsään unohtaen, että elokuva on aina illuusiota ja juuri illuusion luominen ja mielikuvituksen lentoon saattaminen ovat tämän taiteenlajin suurimpia voimavaroja. King Arthuria katsoessa mielikuvituksen ei tarvitse katsomossa paljoa lentää, kun kaikki on kuvallistettu valmiiksi. Fiilis jää latteaksi.

King Arthurissa tarinaa on sovitettu vapaalla kädellä ja ainekset valtataistelua ruotivaan draamaan ovat olemassa mutta visuaalinen pauhu ja poukkoilu vesittävät tarinan saippuaoopperan tasolle. Valkokangaskasvona vielä tuore Charlie Hunnam istuu kuninkuuteensa penseästi suhtautuvan Arthurin rooliin riittävällä habituksella kannatellakseen teelmystä eteenpäin. Hunnamissa olisi ollut aineksia samaan testosteronihyökyyn kuin Gerard Butlerissa 300:ssa, mutta Ritchie ei ole oivaltanut, osannut tai uskaltanut vetää hommaa riittävän tappiin asti. Kaksitoistavuotiaille sallitussa melskeessä miekka on liiaksi hukassa.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,3 / 3 henkilöä