Kiinni jäit! valkokangas

Kiinni jäit! kertoo neljästä lapsuudenystävästä, jotka pelaavat yhä aikuisiällä samaa hippaleikkiä keskenään. Joka vuosi nelikko käyttää kuukauden toistensa jahtaamiseen ja kiinniottamiseen. Hoagie (Ed Helms) on porukan johtaja, Bob (Jon Callahan) menestyvä yrityspomo, Chilli (Jake Johnson) on pilviveikko ja Kevin (Hannibal Buress) on outo – ja he ovat kaikki ohuita hahmoja. Porukkaan kuuluu myös Jerry, (Jeremy Renner) joka ei ole jäänyt kertaakaan hipaksi. Kun muut kaverukset saavat kuulla Jerryn häistä, he päättävät käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lyöttäytyä yhteen ottaakseen vihdoin vanhan ystävänsä kiinni.

Elokuvan paras vitsi on, että se perustuu erittäin löyhästi tositapahtumiin. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla enää tässä vaiheessa mikään yllätys kenellekään, koska tosipohjaisuus on ollut näyttävästi esillä elokuvan markkinoinnissa. Se saattaa olla jopa suurin syy sille, miksi monet päätyvät tätä elokuvaa katsomaan. Valitettavasti elokuva kuulostaa kiinnostavammalta kuin se oikeasti on.

Idea on todella persoonallinen ja siinä on rutkasti potentiaalia koskettavan draamakomedian tarpeiksi. Ikävä kyllä elokuvantekijät ovat päättäneet mennä siitä, mistä aita on matalin. Näiden tekijöiden käsissä Kiinni jäit! -elokuvan tarinasta on kuorittu laskelmoitu meuhkakomedia, jossa ei ole mitään koskettavaa saatikka hauskaa.

Yksi monista mielikuvituksettomista ratkaisuista oli tehdä Rennerin hahmosta Jason Bourne -tason yli-ihminen, joka kykenee uskomattomien kykyjensä ansiosta pakenemaan tilanteesta kuin tilanteesta, mikä poistaa toiminnasta jännitteen. Toiseksi elokuva tuntuu olettavan, että silkka mätkiminen on hauskaa. Ongelma on, ettei väkivallalla, jota elokuvassa nähdään rutkasti, ole mitään seuraamuksia. Ja kolmanneksi isoksi ongelmaksi voisi heittää sen, että kaikki hahmot ovat kusipäitä. En tietenkään oleta, että kaikissa elokuvissa kaikkien hahmojen tulisi olla pidettäviä, mutta kun hahmot ovat myös ohuita ja kliseisiä, kusipäisyydestä tulee iso ongelma.

Yhdessä nämä elementit riistävät tämän tyyppiseltä komedialta kaiken mahdollisuuden pelastukseen, koska millään ei ole mitään väliä, kenenkään ei halua nähdä onnistuvan ja vaikka näennäisesti kaikki on sallittua, mikään ei ole hauskaa.

Kuten useimmissa tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa on tapana, marssitetaan tässäkin lopputekstien aikana valkokankaalle ne oikeat hippapelaajat kotivideomateriaalin kautta, ja ensimmäistä kertaa elokuvan aikana ilmastoitu teatterisali täyttyi ilosta. Mieleen palasi saksalaiselokuva Isäni Toni Erdmann, jossa iäkäs isä yrittää piristää masentunutta tytärtään tyhmillä tekohampailla. Se oli kaikessa arkisuudessaan hauska ja koskettava elokuva, ja kuinka tästä aineistosta olisi hyvinkin voinut saada aikaan jotain samanlaista, joka olisi oikeasti resonoinut yleisön kanssa.

Kiinni jäit! ei herätä mitään muita tunteita kuin pettymystä, koska noita aidosti sydämellisiä videopätkiä katsellessa elokuva tuntuu muistuttavan katsojilleen, miksi sen konsepti kuulosti alun perinkään yhtään viehättävältä. Ja miksi se ei sitä ole.