Kerro minulle jotain hyvää valkokangas

Will Traynor (Sam Claflin) on nuori, menestyksekäs ja seikkailunhaluinen mies, jonka elämä mullistuu vakavassa liikenneonnettomuudessa. Will neliraajahalvaantuu ja päätyy pyörätuoliin, täysin muiden ihmisten hoidettavaksi. Lohduton ja epätoivoinen mies sulkeutuu katkeroituneeseen elämänpiiriinsä, kunnes eräänä päivänä hänen omahoitajakseen valitaan Lou Clark (Emilia Clarke).

Lou on kuin Willin vastakohta, täynnä elämäniloa ja toivoa, vaikkakin naisella on myös oma ahdinkonsa. Loun perhe on vähävarainen ja heikon taloustilanteen koetellessa Englannin maaseudulla sijaitsevaa pikkukaupunkia, hän sysää sivuun omat unelmansa ja tyytyy pätkätöihin auttaakseen elättämään perheensä.

Ensisilmäyksellä Kerro minulle jotain hyvää muistuttaa ranskalaisen menestyselokuvan Koskemattomat (2012) romanttista sukulaista, jossa niin ikään erilaiset maailmat kohtaavat hoitosuhteessa muuttaen osapuolten käsitystä elämästä. Elokuvan juoni kuitenkin syvenee omanlaisekseen nopeasti.

Kerro minulle jotain hyvää perustuu samannimiseen romaaniin, josta kirjailija Jojo Moyes on luonut myös elokuvakäsikirjoituksen. Tarina on erittäin koskettava, mutta romanttisen draaman kliseiltä ei elokuvan edetessä kierrellä. Siitä huolimatta elokuva saa oman mausteensa moraalisista kysymyksistä, joiden traagisuus itsessään voi nostattaa kyyneleet silmiin.

Todellinen roska silmään ajautuu kuitenkin ilmeikkään Emilia Clarken toimesta, joka tekee täydellisyyttä hipovan suorituksen Louna. Hänen hahmonsa on poikkeuksellisen aito, lämminhenkinen, muttei alleviivattu tai liian yliampuva. Lou on hahmo, jonka tunteisiin katsoja pystyy helposti samaistumaan ja hänestä on kyynikonkin vaivatonta pitää. Hän on rönsyilevän iloinen näky ja hänen valoisa luonteensa välittyy erinomaisesti. Huomionarvoista on, että mikäli elokuva olisi romanttinen komedia, tilanne voisi olla täysin päinvastainen. Draamaan istutettuna hahmo on tarinan kantava voima.

Valovoiman varjopuolelle jää toinen pääosan esittäjistä, pyörätuolissa kyhjöttävä Sam Claflin. Willin maailmankuvaa maalatessaan tämän paletti on sangen yksipuolinen. Claflin on mies paikallaan, tosin siinä merkityksessä, että hänen osuutensa on lähinnä istua ja näyttää komealta – missä hän toki onnistuu. Paikoitellen tarinan tahti hidastuu ja vuoropuhelut venyvät turhan pitkiksi, mikä saattaa olla jäänne elokuvan alkuperäisestä olomuodosta kirjana.

Lähes naiivi toiveikkuus ja pohjaton epätoivo vastapareina toimivat elokuvassa yllättävällä tavalla, sillä katsoja joutuu väistämättä valitsemaan puolensa, jolloin tarinan sävytkin välittyvät eri tavoin. Lempeän tuskallinen tarina kouraisee katsojaa syvältä joka tapauksessa, joten katsoopa elokuvaa miltä kantilta tahansa, on nenäliinapaketilla syytä varautua.