Yksinäinen sankari

Huutoon ja kaipaukseen on nyt vastattu. Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva Karpo kuvaa ansiokkaasti Hannu Karpon vuosikymmeniä kestänyttä uraa toimittajana sekä käänteitä, jotka tekivät hänestä ilmiön ja koko kansan tv-kasvon. Se kertoo myös uhrauksista, joita ohjelmien teko ja vääryyttä kokeneiden kansalaisten puolustaminen vaati, ja kaiken seurauksista.

KarpoElokuva vahvistaa muistiimme tallentunutta kuvaa Karposta oman tien kulkijana, yksinäisenä sankarina, joka raportoi kuvia kumartamatta tavallisten suomalaisten kokemista vääryyksistä. Samalla se heittää silmille realistisen kuvan suomalaisen hyvinvointivaltion kasvukivuista, yhteiskunnan ja journalismin murroksesta jättäen yhä jäljelle kaipauksen entiseen.

Dokumentissa olevat Karpon reportaasit naurattavat, mutta nauru juuttuu kurkkuun esimerkiksi silloin, kun pankinjohtaja ja nimismies tulevat 1990-alun lamavuosina häätämään ylivelkaantunutta pohjoissavolaista pienviljelystilan emäntää. Komiikka ja tragiikka vuorottelevat, mutta tragiikka pääsee niskan päälle. Matikainen antaa Karpon puhua vapaasti siellä, missä hän on elementissään, ja hyvä niin.

KarpoKarpon merkitystä korostaa se, että se on vihdoin elokuva toimittajasta. He eivät ole olleet kotimaisten elokuvien pääosassa, sivuosissa kylläkin. Mieliin on jäänyt Risto Jarvan Kun taivas putoaa -elokuvan (1972) sensaatiolehden toimittaja Olli Meri (Erkki Pajala). Kimmokkeena toimi Hymy-lehti ja sen erikoistoimittaja Veikko Ennala. Toimittajat kuulemma paljon ehdottavat elokuvien aiheita.

Ari Matikainen on aiemmissa Suomen lähihistoriaan sijoittuneissa töissään katsonut tuhansia tunteja maamme lähihistoriaa. Niistä aivan omanlaisikseen nousivat Hannu Karpon työt. Ne ovat myös hänelle osin tuttuja jo lapsuudesta ja ovat toimineet innoittajina hänen urallaan. Yksilökin voi vaikuttaa yhteisiin asioihin, jos oikeasti haluaa. Matikainen onnistui siinä, missä monet ovat vuosikymmenten aikana epäonnistuneet: Hannu Karpo suostui hänestä tehtävään elokuvaan.

KarpoKarpon työ kansan äänenä oli aikalaisille ehkä liiankin selvä instituutio, jonka arvoa ei ohjelmien aktiivisena aikana täysin ymmärretty. Se on noussut arvoonsa vasta nyt. Se, että toimittaja nousee systeemiä vastaan ja muodostaa työllään ”kansankäräjät” kotisohville television välityksellä, on hyvin ainutlaatuista. Elokuva saa ajattelemaan, mistä saa enää oikeutta, kun ei ole Karpoakaan?

Karpon dokumentaariset reportaasit elävät edelleen ajassamme ja löytyvät pirstaleisina netistä, mutta tämän elokuvan kautta kerrottuna ne välittävät uuden kuvan kokonaisuudesta: miehestä, toimittajasta, kansasta ja yhteiskunnasta. Mikä saa toimittajan haastamaan valtiovaltaa ja puolustamaan väliinputoajia? Mitä se vaatii toimittajalta? Mistä tämä kaikki sai alkunsa ja mihin se on kadonnut tämän päivän journalismista? Mihin katosi kansan äänen kuuleminen? Toimittajat haastattelevat toisiaan ja asioita kommentoivat asiantuntijat, eivät niiden kokijat ja näkijät. Toimittajat, jotka uskaltavat kyseenalaistaa sopulismia, ovat kadonneet.

KarpoPoliittinen korrektius on ohittanut journalismin ja säälinsekaiset sometarinat täyttävät median. Valitettavasti. Karpo avaa sitä historiaa, johon olemme tässä päivässä päätyneet ja antaa puheenvuoron kansan äänille sekä ymmärryksen ihmisille, että jokainen kansa tarvitsee moninaisen puolueettoman äänen. Maailma, Suomi ja media ovat käyneet läpi valtavan murroksen Karpon toimittajanuran aikana. Elokuva läpileikkaa tätä dramaattista muutosta ja on samalla tuskallinen muistutus siitä, miten toisenlainen Suomi oli vielä vähän aikaa sitten.

Karpoa kaivataan takaisin, hänenlaiselleen toimittajalle olisi suuri tilaus. Mutta Karpo-formaatti ei sovi nykypäivään, koska someraivo olisi kestämätön ja saisi kaikki mielensäpahoittajat liikkeelle. Toimittajan pitäisi ensin hoidella some ja olla kovempi kuin Karpo. Se olisi liikaa vaadittu.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä