Karalahti valkokangas

Suomalaisen jääkiekon paha poika Jere Karalahti on pysynyt aktiivisesti parrasvaloissa. Vaikka eläköityminen kaukaloista tapahtui jo viisi vuotta sitten, Karalahden medianäkyvyys ei ole osoittanut hiipumisen merkkejä. Vuoden 2017 myyntihitiksi nousseen elämäkertaromaanin myötä Karalahden paikka julkisuudessa on vain vakiintunut entisestään.

Kiekkoilijan edesottamukset kaukalon ulkopuolella ovat saaneet palstatilaa siinä määrin, että miehen seikkailut ovat tuttuja jopa heille, jotka eivät kiekkourheilua aktiivisesti seuraa. Lahjakkaan puolustajan nousujohteinen liigaura kolhiutui vakavasti päihteiden ja törttöilyjen myötä. Liekaa annettiin, uusia startteja syntyi mutta Karalahti eksyi pimeälle puolelle tämän tästä. Muutos tapahtui vasta vakavista huumerikoksista tulleen vankilatuomion myötä.

Nyt Karalahden henkilö- ja urahistoriaa taustoitetaan Solar Filmsin tuottamassa ja Juuso Syrjän ohjaamassa dokumenttielokuvassa Karalahti. Äänessä ovat niin Karalahden läheiset, kiekkopiirien vakiokasvot, lapsuuden ystävät kuin ulkopuoliset asiantuntijatkin. Dokumentti käy kronologisesti läpi Karalahden elämän ja kiekkouran lapsuusvuosien Tapanilasta aina HIFK:n kautta Yhdysvaltoihin, siitä takaisin kotimaan seuroihin ja lopulta vankilaan.

Draaman kaari on perinteinen ja heijastelee useiden kohuissa kylpevien huipputähtien matkaa. Intohimo jääkiekkoon syntyi jo nuorena kuten myös kiintymys alkoholiin ja huumeisiin. Yhtälö kulki Karalahden mukana aina eläköitymiseen asti. Selvää myös on, että houkutusten otteesta ei vieläkään olla täysin irtauduttu.

Karalahden uraa ja edesottamuksia vähänkään seuranneelle mitään uutta ei ole juuri tarjolla. Parhainta antia tuovat kurkistukset kotivideoiden tallentamaan todellisuuteen Karalahden synkistä hetkistä. Näissä ristiriitaiseen persoonaan löydetään autenttista kosketuspintaa, joka lehtitekstien takaa jää usein tavoittamatta. Muilta osin elokuva etenee kohuotsikosta seuraavaan henkilöhaastatteluiden tukemana.

Vaikkakin kokonaisuutena selkeä, niin dokumenttina Karalahti jää vaille valikoitua näkökulmaa sen kompleksiseen keskushenkilöön. Ohjaaja Syrjä on tehnyt valinnan sisällyttää mukaan satapäinen armada haastateltavia, joista osa puolustelee paikkansa dokumentissa toisia paremmin. Lopputulos on lähinnä uuvuttava. Lääketieteen ammattilaisten avaukset päihderiippuvuudesta ja sen seurauksista tuntuvat vielä loogisilta, mutta väkisinkin herää kysymys, että pitääkö näiden kylkeen tunkea mediatutkijoita avaamaan verrattain itsestäänselviä asioita huippu-urheilijoiden tähtikuvista.

Ristiriitaisen persoonan monimuotoisuutta ei edes yritetä avata. Sen sijaan pompitaan haastattelujen turvin laidasta laitaan luoden kuvaa välillä urheilijasankarista, välillä repsahtaneesta Turmiolan Tommista. Dokumentin Karalahti on sekä alkoholin kourima uhri että rakastettava tapanilalainen renttu. Sekä huono vanhempi että omistautunut perheenisä. Henkilökuvan haasteet hylätään ja lopputulos on sekava kollaasi vailla näkemystä tai pointtia.

Laadullisesti televisiotasoinen dokumentti tyytyy vain toistamaan jo todettuja asioita. Sitä samaa kuvaa, jota Karalahden elämänkerta ja haastattelut ovat jo vuosien ajan tehneet. Suurimmaksi ansioksi jää teoksen tarjoama hetkellinen buusti Karalahden medianäkyvyyden ylläpitämiseksi. Lieneekö tämä lopulta ollut sen perimmäinen tarkoituskin.