Henkistynyt Halonen

Jari Halonen on suomalaisen elokuvan outolintu. Hän aloitti ohjaajanuransa 1990-luvulla, aikana, jolloin suomalainen elokuva oli aallonpohjassa. Osin tästä syystä hänen ensimmäiset elokuvansa keräsivät maineensa vasta ajan kanssa. Tänä päivänä Takaisin Ryssiin (1992), Lipton Cockton (1995) ja Joulubileet (1996) nauttivat kulttimaineesta siinä missä värikkäänä hahmona tunnettu Halonen itsekin.

Kalevala- Uusi aikaJoulubileiden jälkeen Halonen on tehnyt elokuvia harvakseltaan. Alkuvuodesta 2002 ensi-iltansa saanutta Aleksis Kiven elämää Halonen työsti seitsemän vuotta. Kalevala – Uusi aika -elokuvaa Halonen kertoo tehneensä lähes vuosikymmenen. Pitkien tuotantoprosessien yksi syy on ollut rahojen niukkuus. Omia polkujaan tallaava Halonen ei tee valtavirtaelokuvia, joten hän joutuu haalimaan elokuviensa tuotannon kasaan pitkän kaavan mukaan. Halosen mukaan Kalevalakin tehtiin ”vitsirahoilla”.

Halonen on elokuvallaan halunnut pöyhiä kansallismytologiaamme. Kalevala – Uusi aika on kaikkea muuta kuin Elias Lönnrotin kansalliseepoksen kuvitusta. Lönnrotin kokoama kansallistarusto oli aikansa tuote ja yksi suomalaisen kansallisuusaatteen rakennuspalikoista. Halonen on mennyt syvemmälle. Hänen visioissaan Kalevalan taruissa piilee suomalainen maailmanselitys, joka tarjoaa tietoa henkisen kehityksen mahdollisuuksista. Mytologiasta ammennetaan uusi alku.

Halonen on loihtinut valkokankaalle sen verran omalaatuisen kudelman, että hänen visioidensa kirkastuminen riippuu paljolti vastaanottajasta ja tämän kulloisestakin mielentilasta.

Kalevala - Uusi aikaElokuva alkaa vahvoilla kuvilla horisontissa siintävistä viikinkilaivoista. Laivoista rantautuvat viikingit uhmaavat Kalevalan kylän harmonista elämänmenoa. Kiehtovasta muinaisuudesta leikataan nopeasti nykypäivään. Halosen visiossa Kalevalan myyttiset hahmot ovat ikuisia ja operoivat ajasta toiseen. Muinaisuus ja nykyisyys kulkevat elokuvassa rinnan ja vuorovaikuttavat toisiinsa. Vastaavaan on törmännyt lähinnä Aku Ankan sivuilla tai keskenkasvuisille tarkoitetuissa fantasioissa. Kalevala – Uusi aika ei ole kuitenkaan fantasiaa. Se on ehtaa Halosta. Niin hyvässä kuin pahassa.

Halosen elokuvassa on monta kiinnostavaa hetkeä. Kokonaisuus on kuitenkin sekava. Sekavampi kuin hänen aiemmat elokuvansa. Syy piilee niin käsikirjoituksessa kuin toteutuksessa. Vaikka pyrkimyksenä ei ole ollutkaan perinteisen tarinakaavan mukaan kerrottu elokuva, se ei ole mikään puolustus hajanaiselle lopputulokselle, josta on vaikea saada otetta. Kalevala on yksinkertaisesti raskas kokemus, jonka nieleminen kertakatselulla on rationaaliselle ihmiselle jokseenkin mahdotonta. Kun vastaanottajalta edellytetään ”henkistymistä” teoksen ymmärtämiseksi, ollaan enemmän tai vähemmän heikoilla jäillä. Rationaalinen vastaanottaja kokee tällaisen vain selitysyrityksiksi peitellä teoksen puutteita.

Kalevala- Uusi aikaHalosen tyylille ominaisesti Kalevala-elokuvassakin näytellään teatterinomaisesti. Halosen aiempiin elokuviin verrattuna tyyli on asetelmallisempaa ja jäykempää, näyttelijöiden luonnikkuus loistaa poissaolollaan. Lopputulos muistuttaa ikävässä mielessä suomalaisia tv-sarjoja ja tätä mielikuvaa vahvistaa runsas kasvokuvien käyttö. Tiukasti rajatut kasvokuvat tekevät elokuvan visuaalisesta ilmeestä raskaan ja ahtaan. Suurella kankaalla lähikuvat ovat tehokeino, joka menettää liiaksi käytettynä tehonsa.

Kuvallisen kerronnan tunkkaisuutta korostaa myös ulkokuvien vähäisyys. Nykyaikaan sijoitetut jaksot ovat lähes kokonaan kuvattu sisätiloissa: huoneissa, käytävillä ja halleissa. Ulkokuvien virkaa toimittavat staattiset kuvat rakennuksista, joihin kulloisetkin tapahtumat paikannetaan. Muinaisuuteen sijoittuvissa osuuksissa on enemmän visuaalista eloa. Tämä on joko tarkoituksellista tai sitten rajatun budjetin sanelemaa käytännön pakkoa.

Kalevala - Uusi aikaLopputulosta visuaalisen maailman ja kuvallisen kerronnan niukkuus eivät palvele. Tässä on suuri ero Halosen aiempiin elokuviin verrattuna. Kalevala on jopa siinä määrin epävisuaalinen elokuva, että konsepti toimisi lähes sellaisenaan teatterin lavalla, jossa Halosen sisällölliset pointit pääsisivät kenties paremmin esille.

Kalevala – Uusi aika on ohjaajansa näköinen elokuva. Siitä kuitenkin puuttuu se vimmainen luonnikkuus, joka on tehnyt Halosen aiemmista elokuvista kiehtovia – on niistä loppujen lopuksi ollut mitä mieltä tahansa. Nyt Halosen visio ja sanottava jäävät patsastelevan toteutuksen jalkoihin. Tämä on sääli, sillä Halosesta jos kenestä olisi ollut tuulettamaan perinteisiä Kalevala-käsityksiä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä


Powered by Preview Networks