Jurassic World: Dominion valkokangas

Kun Steven Spielberg filmatisoi heti tuoreeltaan Michael Crichtonin kirjan Dinosauruspuisto (1990), valkokankailla saatiin ihmetellä hämmentävän aidonoloisia dinosauruksia. Digitaaliset tehosteet olivat 1990-luvun alussa uutta ja tarjosivat elokuvantekijöille ennennäkemättömät mahdollisuudet luoda elokuviin mitä vaikuttavampia näkyjä. Toki dinosauruksia oli nähty elokuvissa ennenkin, lähinnä kömpelön hellyttävinä. Spielbergin dinot vilistivät eloisasti ja olivat isoja kuin mitkä. Onnistumisen juju piili siinä, että kaikkea ei tehty diginä ja dinoja näytettiin vain sen, mitä tarina vaati. Kyllä, Jurassic Parkissa (1993) nimittäin oli tarina, varsinkin nykymittapuulla arvioituna.

Aikanaan Jurassic Park oli yksi Spielbergin hittielokuva toisten joukossa, mutta vuodet ovat osoittaneet Spielbergin tekemisten jättäneen jälkensä elokuvahistoriaan. Jurassic Parkista ei ole Tappajahain tai Kadonneen aarteen metsästäjien kaltaiseksi klassikoksi, mutta suurten tehostespektaakkelien sarjassa se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin – tai ehkä paremmin sanottuna aika on nostanut sen arvoa, kuten on käynyt Titanicinkin kohdalla (1997). Molemmat edustavat aikakautta, jolloin suurelokuvissakin oli tarina ja draamaa, joita tehosteilla lähinnä elävöitettiin.

2000-luvulla meno on muuttunut. CGI:n vallattua elokuvanteon on menty tehosteet edellä ja tarina perässä. Lopputuloksista on tullut elokuvien irvikuvia. Tikkuaskin kanteen mahtuvista sepustuksista on venytetty ja vanutettu yli kaksi ja puolituntisia CGI-pökkelöitä, joiden juoni mahtuu alle puoleen tuntiin ja loppuaika kuuluu itseään toistavan tehostemaratonin parissa. Tekniikan kehittyminen ei ole parantanut edes teknistä laatua, pikemminkin päinvastoin. Kuva ovat hämärää ja suttuista pikselimössöä, jossa joku digimonsteri mölisee ja ihmiset kirkuvat ja juoksevat. Audiovisuaalisena elämyksenä suunnilleen sama kuin katsoisi huonoa videopeliä, jota nykyspektaakkelit lähinnä muistuttavatkin.

Jurassic Parkin menestys poiki kaksi jatkoelokuvaa, jotka sinnittelivät ensimmäisen elokuvan tarinarippeillä. Kolmatta Jurassic Parkia Spielberg ei itse enää edes ohjannut. Dinosaurusten aika ei kuitenkaan ollut ohi. Rahaa tahkonnutta konseptia ei noin vain haudata ja neljättä elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan pian kolmannen jälkeen. Vei kuitenkin reilusti yli vuosikymmenen ennen kuin dinojen tarina sai jatkoa. Vuosia muhineen projektin veturiksi ilmaantui ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Safety Not Guaranteed (2012) lupauksia herättänyt ohjaaja Colin Trevorrow.

Homma skaalattiin teemapuistosta kokonaiseksi maailmaksi ja lopputulos sai nimen Jurassic World (2015). Läpilööperi ja suureellinen humpuuki oli jotakuinkin ideaton alkuperäisen Jurassic Parkin toisinto eikä asiaa auttanut hajuton ja mauton sankaripari Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard. Turhake tuotti kuitenkin valtaisat lipputulot ja Jurassic World paisutettiin Jurassic Parkien tavoin trilogiaksi. Kaatuneen valtakunnan jälkeen (2018) on suuren päätöksen vuoro, jota Trevorrow on palannut tirehtöröimään.

Jurassic World: Dominioniin kaivettiin naftaliinista alkuperäisen Jurassic Parkin voimakolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum, joiden vetämättömyydessä on edes hitusen karismaa Prattin ja Howardin ilmeettömyyden rinnalla.

Suuressa finaalissa sankarit sekoilevat tahoillaan, kunnes kauniiksi lopuksi pääsevät sekoilemaan yhdessä. Kaikki väliajat kamppaillaan maailman vallanneiden dinojen kanssa. Sivulauseeseen on livautettu huoli maailmanlaajuisesta ruokakriisistä, joka saisi nykytilanteessa jopa vastakaikua todellisuudesta, mutta näin syvälliseksi ei kannata heittäytyä. Joka kerta kun joku hahmoista erehtyy sanomaan edes jotain järjellistä, erhe korjataan välittömästi aloittamalla loputtomalta tuntuva putkijuoksu jokin digidino kintereillä. Jotain totaalisesta epäonnistumisesta kertoo, että elokuvan oletettu ydinkohderyhmäikäinen eli pelimaailmoissa marinoitu teini-ikäinenkin pitkästyi elokuvan parissa.

Jos geneettisellä filungilla luodulla superdinolla oli aiemmissa osissa edes jokin vähäinen sisällöllinen merkitys, niin nyt se on tyhjiin kupattuna jokseenkin unohdettu. Superdinojen yhteenotto päätöskarkeloissa onkin yhtä älyvapaata kuin monsterien pystypaini Godzilla II:ssa (2019). Ja samaan roskalaariin Jurassic World: Dominion joutaakin muiden digimonsterikohellusten kera.