Joulumaa on valintojen valtakunta

Inari Niemen esikoispitkä Kesäkaverit (2014) herätti muutama vuosi sitten lupauksia, jotka ohjaajan toinen elokuva Joulumaa nyt lunastaa. Mainosjulisteen ja osin trailerikin perusteella Joulumaa vaikuttaa ennakkoon läpiveivatulta joulunajan draamakomedialta, jollaisia britit ja jenkit tuottavat juhlakauden teatteritarjontaan. Joulumaa on kuitenkin jotain ihan muuta kuin kaupallisesti laskelmoitua jouluhömppää. Niemen itsensä kirjoittama elokuva on hahmoineen aito, uskottava ja koskettava.

JoulumaaMilka Ahlrothin esittämällä Helenalla on edessä yksinäinen joulu kotisohvalla punaviiniä juoden. Mies on jättänyt nuoremman naisen takia ja tytär on ulkomailla. Ystävätär Ulli (Mari Rantasila) houkuttelee Helenan joulunviettoon maatilalle, jota Eero Ritalan ja Anna Paavilaisen esittämä nuoripari yrittää idealismin voimin pyörittää. Paikalle saapuu vielä yksi vieras, Oiva (Martti Suosalo), joka osaa rikkinäisen traktorin lisäksi korjata vähän muutakin.

Tarina itsessään ei ole kovin kummoinen, sillä juoni kulkee pitkälti lajityypille ominaisia polkuja. Henkilöhahmot ovatkin itse tarinaa olennaisempia. Vaikka hahmot ovat hieman karikatyyrisiä, Niemi on saanut heihin syvyyttä, mikä tekee hahmoista mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Draamakomedioille tyypillisten kiiltokuvahahmojen sijaan Niemen henkilöillä on särmiä ja kulmia, jotka tekevät heistä uskottavia ja myötäelettäviä. Myös dialogi on suomalaiselokuvalle poikkeuksellisen luontevaa.

JoulumaaJoulumaa alkaa hienovaraisena komediana mutta syvenee loppua kohden ihmisten valintoja pohtivaksi draamaksi. Hahmojen väliset suhteet ja niihin linkittyvät teemat ovat siinä määrin vakavia, että elokuva olisi voinut helposti vajota turhankin synkkiin vesiin ilman elämänmyönteistä asennetta ja nasevaa dialogia. Niemi taitaa hienosti huumorilla höystetyn elämänmakuisen draaman, jollaista suomalaisessa elokuvassa on totuttu näkemään lähinnä vain Matti Ijäkseltä.

Hahmovetoisessa elokuvassa näyttelijöillä on iso merkitys. Joulumaassa kaikki keskeiset roolityöt ovat onnistuneita, mutta erityisesti mieleen jää Martti Suosalon Oiva. Suosalon hienon tulkinnan lisäksi hahmo on myös kirjoitettu hyvin. Oiva on kuin takavuosien lännenelokuvien Clint Eastwoodin esittämä myyttinen sankari, joka ilmestyy paikalle tyhjästä, ei paljoa puhu, mutta tietää aina mitä tekee ja tietää myös, mitä muiden pitäisi tehdä. Tämän tyyppisen hahmon tuominen muutoin melko tyypilliseen draamakomedian hahmogalleriaan on ollut hyvä oivallus, joka piristää koko asetelmaa ja tuo siihen tuoretta näkökulmaa.

JoulumaaKiitosta on myös annettava katsojan arvostamisesta. Loppu on osattu ja maltettu pitää avoimena erilaisille tulkinnoille, joita katsoja saa mielessään rauhassa rakennella vielä pitkän tovin elokuvan jälkeenkin. Aina kun tarina jää elämään lopputekstien jälkeen, on elokuvassa saavutettu paljon enemmän kuin jos ratkaisut olisi väännetty rautalangasta ja annettu katsojille valmiina.

Joulumaa on selkeä aikuisten elokuva, jollaisia viime aikojen teatteritarjonnassa on ollut ilahduttavasti muitakin, joskaan ei kotimaisia. Aikuiselle kohderyhmälle suunnattu elokuva on suomalaisessa elokuvatuotannossa edelleen poikkeus.

JoulumaaNimestään huolimatta Joulumaa ei ole jouluelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä tarinassa joulu on lähinnä aikaikkuna, jossa hahmot kohtaavat niin toisensa kuin elämässä tekemänsä valinnat. Ajassa on silti jotain taianomaista, mikä saa Joulumaan tuntumaan aidolta hyvänmielen elokuvalta, joka lämmittää mukavasti mieltä kaiken turhanaikaisen koohotuksen ja krimskramssun keskellä.

* * * *
Arvostelukäytännöt



Lue myös