Jouluiloa Ukrainaan valkokangas

Joulu on antamisen aikaa ja vuosittain ajankohta innoittaa erilaisiin hyväntekeväisyyshankkeisiin. Muutama vuosi sitten Timo Puustinen sai idean kerätä joululahjoja Itä-Ukrainaan. Ystäviensä kanssa hän keräsi lahjoituksia konfliktialueen lapsille ja vanhuksille, pakkasi tavarat pakettiautoihin ja ajoi 3000 kilometriä Euroopan halki toimittaakseen tavarat perille. Jouluiloa Ukrainaan kertoo tähän mennessä toisen avustusmatkan kulusta.

Dokumentti yhdistää toisiinsa hyväntekeväisyysteemaa ja sotilaallisen konfliktin inhimillisten seuraamusten käsittelyä. Suomen kontekstissa innostus tempaukseen on ymmärrettävissä. Julkisuudessa on esitetty kritiikkiä sitä kohtaan, että isoilla hyväntekeväisyysjärjestöillä avustuksia käytetään myös järjestön pyörittämiseen ja ylläpitämiseen. Osa ihmisistä on kokenut, etteivät juuri heidän lahjoituksensa löydä oikeita kohteita. Kun paikallinen ihminen päättää omakohtaisesti taata, että jokainen tavara ja kaunis ajatus pääsee perille asti, yksityinen keräys on houkutteleva.

Kuvatun matkan aikana Ukrainan rintama-alueella oli sotaisaa, ja katsoja otetaan mukaan seuraamaan paitsi joululahjojen jakamista myös sodan konkreettista näkymistä ja kuulumista arjessa. Tässä suhteessa elokuva on konkreettinen muistutus sodan kurjasta todellisuudesta ja sen vaikutuksista kokonaisiin sukupolviin ja heidän tulevaisuuskuviensa romuttumiseen.

Jouluiloa Ukrainaan on valokuvaajan ja elokuva-alan opiskelijan Juhana Honkosen esikoiselokuva. Valokuvaustausta näkyy useissa kohdissa, joissa kuvien rajaukset ja yksityiskohdat ovat huolella mietittyjä. Valinta on kuvauksellinen, mutta toisinaan kohdistuu liiaksi maisemaan ja materiaalisuuteen sivuuttaen henkilökeskeisyyttä. Tämä johtaa siihen, että dokumentista on vaikea löytää samaistuttavaa hahmoa, jonka henkilökohtaiset kokemukset värittäisivät sanomaa.

Intiimiyden sijasta elokuva luo tarkkailevaa asemaa. Käsivarakamera ja ihmiseen kiinnitetyt kamerat kuvaavat osin salaakin Ukrainan kriisialuetta. Tätä kautta katsoja pääsee todistamaan jotain, mihin hänellä ei ole normaalisti pääsyä. Ratkaisu korostaa autenttisuutta, mutta voimakas todistamisen tunne toimii myös etäännyttävä elementtinä. Nyt monet hetket jäävät ulkokohtaisiksi ja ulkopuolisen tarkkailijan asema luo myös hierarkkista asemaa hyväosaisen antajan ja kiitollisuuttaan osoittavan sodan uhrin välillä.

Vain hetkittäin tarina onnistuu kuvaamaan inhimillisiä kohtaamisia ja tasavertaisen kumppanuuden luomista. Elokuvan loppupuolella joukkio saapuu Pilgrimin orpokotiin ja tässä vaiheessa dokumentti saa lämpimiä ja mukaan ottavia sävyjä. Tarkkailevasta roolista siirrytään jakamaan kokemuksia lasten kanssa, ja myös mukana olleista aikuisista alkaa tulla esille sympaattisia puolia. Mielenkiintoista onkin, että vasta ilon kautta dokumentti tekee sodan seuraamuksista käsin kosketeltavaa.

Elokuvan vahvuus on sen mielenkiintoinen aihe, mutta sen heikkous on dokumentaarisuuden korostaminen elokuvallisuuden sijasta. Dokumentaarisuus on toteutettu niin tarkasti ja uskollisesti, että toisinaan jotkut elementit, kuten vaikkapa tienliittymien pohdinta, tuntuvat menettävän yhteytensä käsiteltävään teemaan ja todistavan vain sitä, että pojat ovat olleet vähän matkalla. Tuomalla enemmän inhimillisiä sävyjä kerrontaan dokumentaarisuus olisi voinut antaa tilaa henkilökohtaisuudelle ja kokemuksellisuudelle, joita tarinan puhuttelevuus kaipaisi.