Jope ite valkokangas

Useita merkittäviä suomalaisen viihdemaailman tähtiä on poistunut keskuudestamme viime vuosina. Yksi joukkoon kuuluneista oli imitaattorilegenda Jope Ruonansuu. Kuollessaan taiteilija oli vasta 56-vuotias. Reilut kaksi vuotta kuoleman jälkeen ilmestynyt Jope ite -dokumentti kartoittaa koomikon elämää kiusatusta ylipainoisesta kemiläispojasta rakastetuksi viihde-elämän monitaituriksi.

Arkistomateriaaleista ja haastatteluista koostuva dokumentti antaa äänen Ruonansuun lähiomaisille ja kollegoille. Matka kulkee uran alkuvuosista 1980-luvun paikallisradioissa, keikkalavoille ja aina levytysstudioihin asti. Nousu- ja laskukausissa heijastuivat myös taiteilijan epävarmuus, vakavasti otetuksi tulemisen tarve ja tuhoava alkoholinkulutus.

Idea dokumenttielokuvasta käynnistyi noin vuosi Ruonansuun kuoleman jälkeen. Käsikirjoittajina on toiminut Jopet Showssa mukana olleet tuottaja Marko Talli ja näyttelijä Mika Räinä, tämän lisäksi käsikirjoitusta on ollut laatimassa elokuvan leikkaaja Nikke Baggen. Talli on toiminut myös elokuvan ohjaajana ja tuottajana.

Ajallinen läheisyys ja toisaalta tekijöiden henkilökohtainen suhde Ruonansuuhun paistaa läpi. Dokumentissa hahmotellaan surumielistä kuvaa huumorimiehestä, jonka julkkisimitaatiot, hupirallit ja kansanomaiset vitsailut peittivät taakseen toisenlaisen persoonan. Kovin syvälle kohteensa luennassa ei kuitenkaan päästä.

Sävy on myötämielisesti katsova ja etäisen kunnioittava. Ristiriidat pelkistetään traagisen hahmokertomuksen muottiin ja anekdoottien välille rakennetaan aasinsiltoja vaikka väkisin. Ihan ei vieläkään avaudu, että miten dokumentti perustelee linkityksen Vesa-Matti Loirin ihannoinnin, mahalaukun ohitusleikkauksen ja ruokatorven syövän välillä.

Henkilökuvan kyljessä ruoditaan suomalaista viihdekenttää 1980- ja 1990-lukujen aikana. Teos lähestyy aikakautta, kuten kohdettaankin, kovin sovinnaisin silmin. Ruonansuun menestysvuodet tiivistetään kollektiivisuuden ajaksi, jolloin kuitenkin oli irtauduttu Kekkosen aikaisesta auktoriteettien palvonnasta. Nykykoomikot heitetään suosiolla romukoppaan valmiiksi opeteltuine monologeineen, kun taas Ruonansuu edusti nokkelaa ajattelua ja suvereenia taitoa.

Samalla unohtuu, että Ruonansuu ja hänen huumorinsa olivat niin ikään oman aikansa lapsia. Poliitikoilla ja viinan juonille naureskelun lisäksi läsnä olivat myös taantumukselliset stereotypiat ja rasismi. Timo Koivusalon, Vicky Rostin ja Sakari Kuosmasen muisteloissa tämä puoli jää täysin varjoon. Ei useampi näkökulma tai moniäänisyys olisi teosta ainakaan pahentanut.

Kotimaisen viihteen kestotähti ja ääniakrobaatti on saanut ympärilleen vaitonaisen henkilödokumentin. Ilman taiteilijan nimitunnettavuutta televisiotuotantoa muistuttava puolentoistatunnin historiikki ei perustele paikkaansa valkokankailla. Tutuilla raiteilla kulkeva elokuva ei haasta tai kysy turhan kiusallisia kysymyksiä. Ehkä se on toisaalta monille juuri sitä, mitä Ruonansuusta ja hänen urastaan tällä hetkellä halutaankin kuulla ja nähdä.