Urbaani sopuero

Kaikki tietävät, että noin joka toinen suomalaisavioliitto päättyy nykyään eroon. Joka toinen pari -elokuvassa dokumentaristi Mia Halme kurkistaa tilastohokeman taakse ja esittelee kolmen eronneen parin tarinat. Kaikkien eroista on jo aikaa, joten kipeimmät tunnemyrskyt ovat takanapäin ja arki asettunut uusiin uomiinsa. Pettymys ja katkeruus ovat ehtineet tehdä tilaa analyyttisyydelle.

Joka toinen pariRakkauden päättyminen on aihe, joka tuntuu herättävän ihmisten luontaisen tirkistelynhalun. Siitä todistavat iltapäivä- ja naistenlehtien otsikot, joiden vakiokamaa julkkisten erot ovat. Toisten ero voi kiinnostaa epäonnistumisena, joka kaataa täydellisyyden kulissin. Ennen kaikkea aihe kuitenkin kiehtonee siksi, että nykymaailmassa useimmilla on omakohtaisia kokemuksia eroamisesta.

Mia Halme on niin hienostunut ja dramaattisuutta kaihtava elokuvantekijä, että Joka toisen parin kohdalla ei tirkistelystä voi puhua. Kerronnallisesti on silti vetävä ratkaisu keriä tarinoita auki vähän kerrassaan. Vaikka elokuvan kohtaukset pyörivät enimmäkseen proosallisen lapsiperhearjen ympärillä, katsojan mielenkiinto pysyy yllä, kun eroon johtaneet syyt ja tapahtumat paljastetaan vähitellen.

Joka toinen pariHalmeen edellinen dokumentti, Jussi-palkittu Ikuisesti sinun (2011), kuvasi huostaan otettujen lasten elämää sijaisperheissään. Se oli aiheensa ja henkilöidensä puolesta uutuuselokuvaa koskettavampi. Molemmissa tarkkaillaan suurten tunteiden varjostamaa arkielämää kiihkottomasti, ja molempien keskiössä on perhe dynaamisena muodostelmana. Halme on taitava näyttämään aikuisten itsekkyyden ja taitamattomuuden vaikutukset lapsiin, vanhempia kuitenkaan syyllistämättä.

Joka toisen parin eroperheet muistuttavat melko paljon toisiaan. Elokuva kertoo kaupunkilaisista luovan luokan edustajista, jotka ovat saaneet uusperhekuviot toimimaan hämmästyttävän hyvin. Vanhemmat jakavat käytännön huoltajuuden tasapuolisesti ja palaveeraavat sulassa sovussa lastensa asioista.

Joka toinen pariKoko kuva suomalaisten avioeroista tämä ei ole. Läheskään kaikissa lapsiperheissä ei kyetä näin sivistyneisiin eroihin ja sopuisiin järjestelyihin. Vaikka suurin osa lasten vanhemmista sopii nykyään yhteishuoltajuudesta ja vuoroasumisenkin arvioidaan yleistyneen, enemmistö erolapsista asuu edelleen äidin kanssa. Ero tuntuu olevan riski etenkin isän ja lasten väliselle suhteelle.

Urbaanin 2000-lukulaisen sopueron kuvaajana Halme onnistuu kuitenkin erinomaisesti. Henkilöidensä kautta hän nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä. Periytyykö eroalttius sukupolvelta toiselle? Mikä on miehen paikka perheessä? Kuinka tavoiteltavaa ja luonnollista" yhden ja saman kumppanin kanssa eläminen lopulta on? Entä kärsivätkö lapset väistämättä erosta?

Joka toinen pariDokumentin päähenkilöille erosta on seurannut myös paljon hyvää. Sannasta eron jälkeinen vapaus tuntui paratiisilliselta, vaikka olikin rankkaa olla kahden lapsen "lähiö-yh". Vuoroviikkoisä-Ville kokee eron lähentäneen häntä ja lapsia. Kaisa on havahtunut huomaamaan, että yhden erityisen ihmisen sijaan hänellä on nyt useita tärkeitä ihmisiä elämässään.

* * *
Arvostelukäytännöt



Lue myös