Ihmisyydestä mustan huumorin varjolla

Johannes ”Jojo” Betzler (Roman Griffin Davis), on 10-vuotias, hieman pelokas saksalaispoika, joka ei osaa solmia kengännauhojaan, ja joka haluaisi olla kovasti hyvä natsi. Eräänä päivänä paljastuu, että Jojon äiti Rosie (Scarlett Johansson) piilottelee ullakolla Elsaa (Thomasin McKenzie), juutalaistyttöä. Moraalidilemman painimisen kanssa auttaa mielikuvitusystävä Adolf Hitler (Taika Waititi).

Jojo RabbitUusiseelantilainen ohjaaja ja näyttelijä Taika Waititi tarttuu Jojo Rabbitissa (2019) toisen maailmansodan aikaisen Saksaan ja natsihallintoon mustan huumorin ja satiirin keinoin. Hunt for the Wilder People (2016) elokuvallaan läpimurron tehnyt, juutalaiset juuret omaava ohjaaja-käsikirjoittaja Waititi on haastatteluissa kertonut tehneensä vihan vastaisen (anti-hate) elokuvan

Jojo Rabbit muistuttaa visuaalisesti Wes Andersonin elokuvia: rikas värimaailma, sarjakuvamaisuus ja suorat, symmetriset kuvakulmat korostavat elokuvan lapsen maailmaa. Jojon pikkuvanhat repliikit luovat kuvamaailmalle hyvän kontrastin ja satunnainen modernin kielen tunkeminen toisen maailmansodan aikaiseen maailmaan on ihan viihdyttävää.

Jojo RabbitMutta, mutta. Natsihallinnon karnevalisoinnissa, sen saattamisessa naurunalaiseksi ja sekoittamalla vallinnut järjestys vitsin varjolla on ongelmansa. Väkisinkin miettii, että voiko systemaattiselle eri ihmisryhmiin, erityisesti juutalaisiin, kohdistuneeseen joukkotuhoon tuominneelle natsihallinnolle nauraa hyväntahtoisesti? Varastaako karnevaalitunnelma jotain olennaista kaikesta siitä ihmisen julmuudesta ja pahuudesta, joka kristalloitui toisen maailman sodan vuosina ja jota ei sovi unohtaa edes yli 80 vuotta myöhemmin? Sillä kun karnevaali on ohi, järjestys palautuu ennalleen – se ei muuta maailmaa, vaan toimii varaventtiilinä.

Jojo Rabbit ei ole huono elokuva. Se on visuaalisesti rehevä ja merkittävä osa dialogista on varsin napakkaa ja nasevaa. Sillä on humaani viesti ihmisyydestä. Se uskaltaa nauraa kamalille asioille ja osin itselleen. Huumori toimii mitä suurimmilta osin. Näyttelijäntyössä kautta rantain ei ole valittamista ja erityisesti nimiroolia esittävä Roman Griffin Davis on erinomainen.

Jojo RabbitMutta on varmaa, että Jojo Rabbit tulee jakamaan mielipiteitä. On niitä, joiden mielestä on tervettä nauraa kamalillekin asioille ja niitä, joiden mielestä elokuvan tapa käsitellä natseja ja natsismia on väärä. Ja sitten on niitä, joiden mielestä elokuvan sinällään tärkeä sanoma hukkuu nasevan dialogin ja rönsyävän visuaalisuuden alle. Kuulun itse enemmän viimeiseen porukkaan.

Jojo Rabbitin suurin vajaavaisuus on, että se menettää mahdollisuuden ajatusten syvällisempään herättelyyn. Kyllä, kyseessä on lapsen maailma, ja elokuva, joka yrittää piirtää huumorin varjolla esiin myös kasvatuksellisen aivopesun ja diktatuurin julmuuden – mutta kovin kevyellä kädellä ja vähän kuin ohimennen. Sanoma tuntuu hukkuvan komeisiin kulisseihin ja vitsikimaraan. Samalla esittäisin universaalimmin pari toivetta elokuvantekijöiden suuntaan: voidaanko jo unohtaa läskivitsit ja englantia äidinkielenään puhuvat näyttelijät, jotka puhuvat ”vit ein funny GeRman accent” koomisen vaikutelman luomiseksi? Ei naurata. Yhtään.

Jojo RabbitElokuvan katsoja voi hyvällä omalla tunnolla nauraa höpsöille natseille, jotka ovat joitain muita, jossain muualla ja kieriskellä omassa erinomaisuudessaan. Masokisti minussa olisi toivottanut tervetulleeksi myös pienen vihlauksen jossain syvällä sisällä tai edes läikähdyksen surua. Mutta menkööt kolme tähteä uuden vuosikymmenen paremman huomisen lupauksen piikkiin. Kyllä sympatia ja hyväntahtoisuus sen verran tätä elokuvaa kantaa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 3 henkilöä