John Wick: Chapter 2 valkokangas

Alkuperäinen John Wick (2014) on ollut tämän vuosikymmenen ehdottomia toimintaelokuvayllättäjiä. Tiedä sitten, johtuiko tämä siitä, ettei nimiroolia esittäneeltä Keanu Reevesilta enää oikein osannut odottaa mitään vai että elokuvan ohjannut, stuntmiehenä ansioitunut Chad Stahelski oli nimenä tuntematon. Joka tapauksessa elokuva oli tyylikäs, tiukkatempoinen, herkullisilla hahmoilla höystetty pistoolipohjainen kostotarina.

Alkuperäisessä elokuvassa roistot tappavat Wickin kuolleelta vaimolta saamansa koiranpennun ja varastavat miehen kallisarvoisen vintage-Mustangin. Kriminaalit eivät kuitenkaan tiedä kenen koiranpennun murhaavat. John Wick sattuu olemaan eläkkeelle jäänyt myyttinen palkkatappaja, Baba Jaga tai Mörkö – tai kuten eräs ykkösosan pahiksista kiteyttää “ei Wick ole Mörkö, hän on tyyppi, joka lähetetään tappamaan Mörkö”. Puolentoista tunnin klassisista rikoselokuvista ja Hongkong-toiminnasta ammentavan verilöylyn jälkeen Wick adoptoi kennelistä uuden koiran ja kävelee auringonnousuun.

Jatko-osa on tervetullut, muttei erityisemmin odotettu. John Wickin tarina oli melko lailla paketissa ykkösosan jälkeen. Silti Stahelskin ohjaama kakkososa John Wick: Chapter 2 jatkuu suoraan siitä, mihin ykkönen päättyy. Auto on edelleen gangstereilla, joten se haetaan kotiin alkutekstejä edeltävässä jaksossa. Elokuvasta huomaa heti, että rytmitys on pielessä. John Wickin hahmon esittelevä kohtaus on kolme kertaa liian pitkä ja draaman kaareltaan töksähtelevä.

Eikä elokuva jatku sen paremmin. Nyt Wickin eläkepäivät katkaisee verivala pääpahis Santinon (Riccardo Scamarcio) kanssa, mikä tuntuu hätäiseltä tekosyyltä. Keanu on edelleen poolopukuisen Wickin roolissa loistava, mutta ensimmäisen osan koiranpentukostamisen raaka tunne on poissa. Tilalla on tyhjänpäiväistä selittelyä, joka pysäyttää toiminnan kerta toisensa jälkeen. Lisäksi pidempiä toimintakohtauksia taitaa olla kahden tunnin elokuvassa hulppeat kaksi. Nämä ovat toki hienoja ja sopivan raakoja, mutta sikäli sieluttomia, ettei toiminnalla ole mitään varsinaista motiivia. Mielessäni pyöri jatkuvasti, että olisivat nyt vain Väkivallan vihollinen -elokuvien (1974–1994) tyyliin tappaneet sen Wickin uuden koiran.

No, koira saa tällä kertaa elää, vaikkakin pitbull viettää suurimman osan elokuvasta parkissa hotellin respalla (Lance Reddick). Promokuvien perusteella olisi voinut kuvitella nimettömälle koiralle isompaa roolia tappotalkoissa. Ehkä Wickin koira edustaa poissaolollaan eläkepäivien rakkaudentäyteistä maailmaa, johon palkkatappaja haluaa takaisin. Hyvä tosin, että pitbull kuvataan edes välillä oikein, ystävällisenä seurakoirana.

Muissa sivuosissa Ian McShane palaa rikollisten sääntöjä vahtivan hotellinjohtaja Winstonin osuvaan rooliin. Franco Nero tekee pienen näyttäytymisen Winstonin italialaisena vastinparina. Ruby Rose ja Common esittävät palkkatappajia, jotka haluavat Wickin hengiltä. Laurence Fishburne tuntuu olevan ängetty elokuvaan vain siksi, että mies saataisiin ensimmäistä kertaa samaan kuvaan Keanun kanssa sitten Matrixien (1999–2003).

Ensimmäisen John Wickin rikollisten New York oli juuri sopivan sarjakuvamainen omine kunniasääntöineen, hotelleineen ja kultakolikkoineen olematta liian kaukana todellisuudesta. Jatko-osa laajenee globaaliksi ja lyö maailman rakentamisen komeasti yli. Esimerkiksi palkkatappajien puhelinvaihde voisi olla suoraan Terry Gilliamin tieteisdystopiasta Brazil – tämän hetken tuolla puolen (1985). Mitä enemmän elokuva menee fantasian puolelle, sen vähemmän uskoin mihinkään siinä. Tuotesijoittelu on toki suoraan tästä todellisuudesta.

Vaikken ykkösestä petraamista odottanutkaan, oli John Wick 2 silti paha pettymys. Toivottavasti kakkososa tuottaa kuitenkin sen verran hyvin, että Wickin tarinalle saadaan kolmas luku. Aivan lopussa on nimittäin kutkuttava cliffhanger, joka on samalla kunnianosoitus Philip Kaufmanin klassikolle Ihmispaholaiset (1978). Kun maailmaa on nyt pohjustettu yhden väliosan verran, olisi tästä hyvä jatkaa kunnon elokuvalla.