Menen kotiin valkokangas

Menen kotiin on virkistävän poikkeuksellinen elokuva. Se on tutkielma suuresta menetyksestä ja surusta, mutta onnistuu olemaan lankeamatta mihinkään surunkuvauksen konventioihin. Elokuva kertoo menettämisestä ja luopumisesta kaiken muun paitsi surun - itsestäänselvyyden. Siinä missä pitäisi olla surua nähdäänkin iloa. Tämä luo elokuvaan paitsi kiinnostavan jännitteen, myös harvinaisen vivahteikkaan kuvan elämästä.

Elokuva alkaa pariisilaisesta teatterista. Maineikas näyttelijä Gilbert Valence (Michel Piccoli) esittää heikentyvää ja höperöityvää vanhaa kuningasta Ionescon näytelmässä Kuningas kuolee. Esiripun laskeuduttua Valence saa tiedon, että hänen vaimonsa, tyttärensä ja tyttären aviomies ovat kuolleet onnettomuudessa. Valencen reaktiota ei näytetä, vaan elokuva hyppää ajassa "jonkin aikaa myöhempään".

Valence jatkaa elämäänsä: näyttelee teatterissa, käy lukemassa lehteä kantakahvilassaan, maleksii kaupungilla näyteikkunoita ihailemassa, ostaa kalliit kengät hetken mielijohteesta. Hetken katsojaa raivostuttaa. Koko perhe on juuri kuollut ja mies vain shoppailee, nauttii uusista kengistä ja kulkee vihellellen! Eikö hän välitä vai onko tämä vain jotakin valheellista puolustusreaktiota?

Tässä on kuitenkin juuri elokuvan ansio. Kuinka hyvin me kaikki tunnemmekaan surun tunteen, paitsi omasta elämästämme, niin myös elokuvista, jotka kuvaavat puhdasta, raastavaa surua ja jotka yrittävät herättää meissä saman tunteen, saada meidät itkemään. Mutta, kun elokuva kieltäytyy näyttämästä surua, tulevat esiin ne surun kanssa yhdessä esiintyvät "epäsopivat", kielletyt tunteet, joita emme halua itsessämmekään tunnustaa. Läheisen kuolema on järkyttävä asia, mutta eikö se ole jossain mielessä myös vapautus? Eikö surun aikana saa tuntea muita tunteita?

Toisaalta Valencen ulkoisesti tasapainoinen olemus ei kerro kaikkea. Valence ei ole piittaamaton kivisydän, vaan surua on ollut, paljon. Jossakin hänen sisällään on edelleen käynnissä kamppailu surua vastaan, joka vähitellen nakertaa voimia, väsyttää ja saa lopulta vallan. Valencen samanaikainen taistelu vanhenemista, oman elämän menettämistä vastaan tulee kerrotuksi vihjaillen esimerkiksi pitkissä näytelmäkohtauksissa. Elokuva kuitenkin jättää vanhan näyttelijän päänsisäisen elämän arvausten varaan. Menen kotiin kuvaa elämää itseään, jossa ole selkeitä vastauksia.

94-vuotias portugalilainen ohjaaja Manoel de Oliveira tuntee oletettavasti vanhenemisen ongelmat. Toisaalta jo mykkäkaudella uransa aloittaneena ja viime vuosikymmenenkin aikana 20 elokuvaa ohjanneena ihmisenä hän tuntuu selättäneen ne kertakaikkisesti. Hänen otteessaan elokuva ja elämä lähenevät toisiaan. Viipyilevän kameran ja hitaiden otosten sivelemä elokuva on herkkä ja mietiskelevä. Pääosan esittäjä Michel Piccoli on toinen rautaparta, ranskalainen näyttelijäsuuruus, jonka yhteistyökumppaneihin kuuluvat lähes kaikki ohjaajat, jotka ovat "jotain" elokuvamaailmassa aina Buñuelista Resnaisiin ja Hitchcockiin asti. Oliveiran ja Piccolin yhteistyö on tuottanut hienon, rauhallisen elokuvan, joka antaa katsojalle paitsi ajateltavaa, myös tilaa ajatella.