Totuus Talvivaarasta

Jättiläinen on vuoden tärkeimpiä elokuvia, ellei se tärkein varsinkin kotimaisen elokuvan saralla. Tämä on paljon sanottu tammikuussa, kun elokuvavuosi on vasta alussa, mutta jos joku tuleva ensi-ilta yltää merkittävyydessään Aleksi Salmenperän Jättiläisen edelle, se on vain positiivinen asia.

JättiläinenSuomessa yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ja kantaaottavia elokuvia tehdään vähän. Elokuvan tekeminen on taloudellisesti riskialtista ja julkisen rahoituksen osuus sen verran korkea, että tekijät ja ennen kaikkea tuottajat tuntuvat varovan astumasta liikaa väärille varpaille, jotteivät omat toimintaedellytykset vaarannu. Varovaisuus näkyy valkokankaalla yhdentekevyytenä ja tyhjänjauhamisena. Tämä on surullista, sillä taidemuodoista elokuva tavoittaa suurimpia yleisöjä ja omaa todellisia vaikutusmahdollisuuksia keskustelujen avaajana ja ajatusten herättäjänä.

Meillä tarvitaan rohkeampia elokuvia, sellaisia kuten Jättiläinen, jonka rohkeus pureutua suomalaiseen piilokorruptioon, hallintoon ja päätöksentekoon on suoraviivaisuudessaan jopa yllättävää. Talvivaara on antanut tähän mahdollisuuden. Kovanonnen kaivoksesta on julkisuudessa muotoutunut niin huono tarina, ettei kukaan halua olla siinä enää mukana. Yleinen mielipide onkin turvannut tekijöille selkänojaa nostaa kissa pöydälle.

Talvivaara ei ole ensimmäistä kertaa valkokankaalla. Kaivoksen ongelmia puitiin vuosi sitten Markku Heikkisen dokumentissa Talvivaaran miehet, joka yritti lähestyä aihetta kaivoksen työntekijöiden näkökulmasta, mutta hukkasi sanottavansa kaivoksen alati paisuvien ongelmien kertaamiseen.

JättiläinenTaiteen ja journalismin rajalla operoivalla dokumenttielokuvalla on aina tietty todistamisen taakka. Mitä isompi on dokumentin kohde, sitä vaikeampaa kameralla on taltioida vakuuttavaa materiaalia. Isojen aiheiden dokumenteissa ei useinkaan kyetä rajallisen aineiston takia sanomaan ääneen sitä, mitä asiasta mahdollisesti tiedetään, vaan on tyydyttävä herättämään epäilyksiä.

Fiktiolla ei vastaavaa todistamisen taakkaa ole. Faktat voidaan sijoittaa sepitteelliseen tarinaan, jolla asiat sidotaan yhteen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Parhaimmillaan fiktio voi paljastaa asioiden todellisen laidan paremmin kuin dokumentti. Taru on joskus totuutta vaikuttavampaa, kun taru on jalostettu totuuden siemenistä.

Jättiläisen päähenkilö on fiktiivinen. Joonas Saartamon esittämä Jussi hakeutuu Pohjois-Suomen aluehallintovirastoon Ouluun ympäristötarkastajaksi. Hän saa hoitaakseen Sotkamoon suunnitellun nikkelikaivoksen lupa-asiat, sillä hän on virastossa ainut, joka tietää edes jotain kaivoksella käytettävästä uudesta bioliuotusmenetelmästä.

JättiläinenPian Jussille selviää käytännössä, että hyvän virkamiestyön sijaan asioita hoidetaan viraston johtajan ystävällisellä johdatuksella. Idealismi ja vastuu omasta työstä saavat väistyä urakehityksen ja ison asuntolainan alta. Pimitetyt tiedot ja hämärät kytkökset eivät kuitenkaan jätä Jussia rauhaan, kun Pekka Perän johtama Talvivaaran kaivos ajautuu ongelmasta toiseen.

Jättiläinen hyödyntää Talvivaaran todellisia tapahtumia ja henkilöitä, mutta on paljon enemmän kuin elokuva Talvivaarasta. Kaivos kaikkine ongelmineen on tarinan ydin, jonka ympärille on rakennettu laaja yhteiskunnallisten teemojen kehä.

JättiläinenKansainvälisissä selvityksissä Suomi puleerataan maailman vähiten korruptoituneiden maiden kärkijoukkoon. Todellisuus ei ole yhtä ruusuinen. Meillä ei jaella ruskeita kirjekuoria vaan taputetaan toista olalle ja hymyillään hienovaraisesti. Kiitollisuuden velka on paljon langettavampi kuin rahallinen velka. Parinkymmenen vuoden toimittajataipaleella tätä hymyilyä on sen verran nähnyt, että elokuvan esittämä tulkinta suomalaisesta asioiden hoitamisesta on valitettavan helppoa allekirjoittaa vaikka dramatisoinnista onkin kyse.

Hallintojärjestelmämme ei missään tapauksessa ole läpeensä suhmuroitu, mutta laajempi läpinäkyvyys ei olisi pahitteeksi. Julkisuudessa nähdään vain jäävuoren huippu, kun junttimaiset poliitikot narahtavat kokemattomuuttaan epämääräisistä sidoksistaan.

Merkittävämpi asioiden masinointi tapahtuu julkisuuden tavoittamattomissa. Lakia ei rikota tai edes valehdella – ollaan vain hiljaa ja hymyillään. Lain silmissä ei tehdä väärin, mutta hoidetaanko asioita moraalisesti oikein, on jo paljon pistävämpi kysymys, jonka Jättiläinen loppukohtauksessaan viskaa katsojan silmille siinä määrin tehokkaasti, että kysymys jää piinaavasti mieleen.

Jättiläisen ansiot eivät lepää vain sen käsittelemissä yhteiskunnallisissa teemoissa vaan teos on poikkeuksellisen onnistunut myös elokuvataiteellisesti.

JättiläinenKotimaisten elokuvien käsikirjoituksia pääsee kehumaan harvoin, mutta Jättiläisen osalta Pekko Pesosen kirjoittamaa käsikirjoitusta on kiitettävä. Tarinassa hyödynnetään hienosti poliittisen jännärin elementtejä ja jännitettä kasvatetaan niin henkilöhahmojen kuin tapahtumien kautta. Asioita ei selitetä puhki vaan tilaa on jätetty niin kuvalliselle kerronnalle kuin näyttelijöille, joille on kerrankin kirjoitettu järjellistä ja uskottavaa dialogia.

Aleksi Salmenperä lukeutuu tyylitajuisimpiin nykyohjaajiimme ja hän on sisäistänyt hyvin Pesosen käsikirjoituksen potentiaalin ja jalostanut siitä mestarillisen elokuvan. Salmenperän ohjauksessa kaikki elokuvailmaisun palikat ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen ja lopputulos on osiensa summaa suurempi kokonaisuus.

Salmenperä on aiemmilla teoksillaan osoittanut osaamistaan näyttelijäohjaajana. Jättiläisessä hän on onnistunut yhteistyössä näyttelijöiden kanssa loihtimaan valkokankaalle todella vakuuttavia roolisuorituksia. Joonas Saartamo tulkitsee hyvinkin konkreettisesti Jussin sisäistä kamppailua ristiriitojensa kanssa ja Jani Volanen on Pekka Peränä lähes maaginen.

JättiläinenMietityn käsikirjoituksen ja Volasen taidokkaan tulkinnan ansiosta Pekka Perästä ei tehdä yksioikoista henkilöitymää Talvivaaran ongelmille. Perä on peluri, joka epäonnistuu riskien arvioinnissa, ja kun otetut riskit konkretisoituvat ongelmiksi, edessä on väistämätön katastrofi. Talvivaaran epäonnistuminen on asiaansa uskoneelle Perälle kova paikka.

Talvivaara on elokuvassa lopputulema lyhytnäköisen tuottavuusajattelun luomalle kiireelle, huonolle riskien hallinnalle sekä eturistiriitojen riivaamalle hallinnolle. Talvivaaran taloudelliset tappiot ovat olleet suuret. Sijoittajiakin suurempia häviäjiä ovat olleet ympäristö ja alueen ihmiset sekä usko suomalaiseen hallintoon ja päätöksentekoon.

Talvivaarassa kapea-alainen taloudellinen hyödyntavoittelu ajoi laajempien ja arvokkaampien asioiden ohi tavalla, josta olisi syytä ottaa oppia, jottei vastaava toistuisi. Tämän läksyn jokainen voi kerrata katsomalla Jättiläisen. Harvoin puoleentoista tuntiin saadaan mahdutettua yhtä sujuvasti näin paljon ja painavaa asiaa.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,4 / 5 henkilöä



Lue myös