Jadesoturi valkokangas

Jadesoturi on erikoislaatuinen tapaus Suomen elokuvahistoriassa. Vielä elokuvaa katsoessakaan ei Kalevalaa ja kiinalaista mytologiaa yhdistävä suomalainen toimintamelodraama tuntunut todelta. Sisällön lisäksi myös elokuvan tuotantotapa on uutta Suomessa. Yhtenä osatuottajana on ollut mainostoimisto, mikä takaa panostuksen markkinointiin. Oheistuotteisiin kuuluu ainakin Jadesoturi-sarjakuva, jossa kerrotaan elokuvaa edeltävistä tapahtumista, sekä elokuvassa nähtävä Kalevala-koru. Myös ulkomaiseen levitykseen panostetaan kunnolla.

Mutta onko se tärkein, eli itse elokuva, tämän huomion arvoinen? On. Ohjaaja AJ Annilan viisi vuotta sitten tekemästä kymmenminuuttisesta esittelyelokuvasta on periksi antamattomuudella kasvanut suomalais-virolais-kiinalainen yhteistuotanto kolmen miljoonan euron budjetilla. Se on loistava pelinavaus genre-elokuville Suomessa. Edeltäjiäkin tietysti on, koska tekijöistä ei Suomessa ole pula. Puolituntinen Ukkonen esitteli hyvin toteutettua toimintaa. Kohtalon kirja oli useampaakin genreä sekoittava episodielokuva. Star Wreck on ihan oma lukunsa, ja indie-elokuvien ruohonjuuritasolla tuntuvat kaikki elokuvat olevan joko toimintaa tai kauhua.

Lyhytelokuvasta ei kuitenkaan ole teatterilevitykseen, ja muut edellä mainitut elokuvat jättävät paljon toivomisen varaa. Jadesoturi on ensimmäinen vakavasti otettava yritys. Niinkin vakava, että se on elokuvan suurin miinus. Annila on siirtänyt suomalaisiin oloihin elementtejä itämaisista wuxia-elokuvista, jotka koostuvat elämää suuremmasta melodraamasta, näyttävistä toimintakohtauksista ja selkeistä teemoista.

Jadesoturin teema on rakkaus. Tarinaa kerrotaan rautakauden Kiinan ja nykyajan Suomen välillä. Päähenkilönä on seppä Ilmarisen poika, jonka epätoivoinen rakkaus on elokuvan kantava voima. Sampokin on tietysti tärkeässä osassa. Elämää suurempi melodraama esitetään hillitysti, mikä tietysti sopii suomalaiselle.

Toiminta-akrobatiaa elokuvassa on säästeliäästi, eikä yksikään kohtauksista ole turha. Toteutus on kaunista, mutta hiilipaperikopion tuntua on hieman. Heron ja Lentävien tikarien talon ohjaajalta Zhang Yimoulta olisi voinut lainata elokuvaan myös hieman värejä. Nyt värimaailmakin huokuu hillittyä vakavuutta.

Koska toiminnasta ei ole tehty itsetarkoituksellista, on aikaa jätetty draamalle ja tarinankuljetukselle. Kahdella aikatasolla liikutaan sujuvasti ja välillä myös sekavasti – huonon kerronnan ja yllätyksellisyyden välinen raja on häilyvä. Muinaisen Kiinan ja nyky-Suomen tapahtumat on punottu yhtenäiseksi paketiksi, mutta loppujen lopuksi tarina on yksinkertainen ja rönsyilyäkin on hieman. Sepän rakkaustarina olisi tarvinnut enemmän keskittymistä, että genreen sopiva tunnelataus olisi syntynyt. Kaikki puitteet ovat silti kunnossa. Jadesoturin edeltäjien ongelmaa eli huonoa näyttelemistä ei nähdä, vaikka dialogi kuulostaa välillä suomennetulta eikä suomelta. Varsinkin Markku Peltola sopii elokuvaan kuin pettymys suomalaiseen sielunmaisemaan.

Toivottavasti Jadesoturi menestyy sekä Suomessa että maailmalla. Se ei ole erinomainen elokuva, mutta sillä ei myöskään ole mitään hävettävää millään osa-alueella. Suomalainen elokuvatuotanto voisi olla paljon monipuolisempaa kuin mitä se tällä hetkellä on. Tienraivaajia ja uskallusta tarvitaan. Sekä tietysti hyviä elokuvia. Ehkä Jadesoturi saa aikaan ilmapiirin, jossa uusi Sampo voidaan takoa.