Jäähyväiset valkokangas

Billien Kiinassa asuva isoäiti, Nai Nai (Shuzhen Zhao), on saanut keuhkosyöpädiagnoosin ja lääkäreiltä elinaikaa kolme kuukautta. Hän ei vain tiedä sitä itse.

Jos sinulta löytyisi pitkälle edennyt syöpä, onko parempi kertoa totuus vai uskotella, että kaikki on hyvin? Suurimmalle osalle suomalaisista katsojista, samoin kuin amerikkalaistuneelle kiinalaiselle Billille (Awkwafina), vastaus on selvä. Billien vanhemmat ja muu perhe Kiinassa on toista mieltä. Japanissa asuva serkku saa astua pikanaimisiin, jotta kolmelle mantereelle levittäytynyt perhe voi saapua jättämään jäähyväisiään isoäidille.

Kiinassa rakkaus on suojelua pahalta maailmalta, surun kantamista toisen puolesta – lännessä rakkautta on kertoa totuus, silloinkin kun se satuttaa. Tätä kiinnostavaa dynamiikkaa ja kulttuurien välissä sukkulointia ja niiden välistä neuvottelua kuvaa kiinalais-amerikkalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Wangin Jäähyväiset.

Jäähyväiset perustuu Wangin omaan henkilöhistoriaan, josta hän kertoi ensimmäistä kertaa radio-ohjelmassa. Tositarinan voi kuunnella This American Life -podcastina, joskin se kannattaa tehdä vasta jälkikäteen elokuvakokemuksen säilyttämiseksi. Oman mausteensa tarinaan tuo oikean elämän Little Nai Nai (Hong Lu), joka on Wangin isotäti niin tosielämässä kuin elokuvassakin.

”Otan osaa. Isoäideissä on jotain hyvin erityistä”, sanoi professorini Skotlannissa aikoinaan. Olin juuri ilmoittanut hänelle rakkaan isoäitini, mamman, nukkuneen pois yöllä ja lähteväni edessä häämöttävällä koeviikolla Suomeen hautajaisiin. Aika, maa ja paikka ovat toiset, mutta isovanhempien ja lastenlasten välisessä pyhässä suhteessa on jotain yleismaailmallisesti tunnistettavaa. Tässä universaaliudessa on Jäähyväisten taika.

Jäähyväiset saattaisi nimittäin olla elokuva, joka puhuttelee vain maailman elokuvista kiinnostunutta elokuvanharrastajaporukkaa. Elokuva kilpaili Kultaisesta maapallosta eli Golden Globesista nimenomaisesti vieraskielisen elokuvan sarjassa. Mutta vaikka Jäähyväiset on 80 prosenttisesti kiinankielinen, se muistuttaa sielultaan enemmän perinteistä amerikkalaista indie-elokuvaa – jos edellä mainitun kategorisoi löyhäksi genreksi, jonka tunnusmerkkejä ovat pienehkö budjetti, napakka dialogi ja tavallisesta arjesta ammentavat pienet, suuret tarinat.

Ohjaaja Lulu Wangille toinen pitkä ohjaus Jäähyväiset on läpimurto. Elokuva sulatti katsojien sydämet Sundancen elokuvafestivaalilla, ja sittemmin menestystä tuli myös Golden Globes -kisassa. Taitelijanimellään tunnettu räppäri Awkwafina pokkasi Billin roolista parhaan naispääosan Globen. Voitto oli historiallinen, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun aasialaistaustainen näyttelijä on voittanut naispääosasta.

Mutta Jäähyväiset ei ole vain perhesuhteita tarkasteleva elokuva. Sillä on painavaa sanottavaa myös globaalin muuttoliikkeen inhimillisistä seurauksista: jatkuvasta ikävästä, irti revityistä juurista ja neuvottelusta uuden ja taakse jääneen kulttuuriperinnön kanssa.

Parasta elokuvassa on sen aitouden tuntu. Osa kohtauksista tuntuu lähes käsikirjoittamattomilta – aivan kuin katsoja pääsisi osaksi elokuvan perheyhteisöä. Awkwafinan ja Zhaon suhde vaikuttaa aidon lämpimälle. Vaikka kyseessä on helposti sulatettava hyvän mielen elokuva, Jäähyväiset ei pyri selittämään liikoja. Se jättää myös osan kohtauksista avoimeksi tulkinnoille. Kiinnostavaa on se, mikä tapahtuu kohtausten taustalla, ikään kuin taustakohinana, kameran tarkennuksen ulkopuolella.

Vakavista aiheistaan huolimatta Jäähyväiset onnistuu enimmäkseen naurattamaan. Hyväntuulisen tarinan alla väreilevä melankolia ja suru pusertuu kuitenkin läpi elokuvan huokosista, eikä nenäliinapaketin mukaan pakkaaminen ole huono idea.

Jäähyväiset on sympaattinen perhetarina, kulttuurien väliset erot ylittävä, pieni suuri elokuva, joka läikkyy sydämessä pitkään.