Isäni Toni Erdmann valkokangas

Maren Aden Isäni Toni Erdmann on kerännyt kuluneen vuoden aikana vuolaita kiitoksia ja koristaakin näin loppuvuodesta monien kriitikkovuosilistojen ykköstiloja. Kaikki alkoi, kun elokuva sai hurmioituneen vastaanoton Cannesin elokuvafestivaalilla, mutta tuomaristo jätti sen palkinnotta I, Daniel Blaken (2016) korjatessa koko potin. Elokuvan ympärillä pyörivä hype on asettanut riman korkealle, mutta kaikesta huolimatta elokuva yllättää raikkaudellaan.

Winfried Conradi (Peter Simonischek) huomaa tyttärensä Inesin (Sandra Hüller) syntymäpäivillä, että kaikki tämän elämässä ei ole kohdallaan. Bukarestissa öljyfirmankonsulttina työskentelevän tyttären elämä näyttäytyy sivullisille loisteliaana, mutta Winfriedillä on omat epäilynsä. Hän suuntaa yllätysvisiitille Romaniaan pilailuhampaat taskussaan, mutta saa huomata, että asiat, jotka naurattivat lapsena, eivät enää naurata aikuista Inesia.

Isän ja tyttären varautunut suhde on Isäni Toni Erdmannissa kuvattu riipaisevan kauniisti. Winfriedillä on usein vaikeuksia tulkita sosiaalisia tilanteita, mutta hän on tarkkasilmäinen, kun kysymys on Inesista. Jos vastauksia ei saa kysymällä suoraan, on otettava muut konstit käyttöön. Huumorin muodostama tila tarjoaa kaksikolle mahdollisuuden kommunikoida puhumatta ja nähdä toisensa uudessa valossa. Ade kertoo mestarillisesti tarinan elokuvan keinoin. Sanattomissa kohtauksissa elokuva on hauskimmillaan, mutta ne myös koskettavat, kun tunteet viiltävät pintaa syvemmälle.

Simonischek ja Hüller säteilevät elokuvan pääosissa. Simonischekin koominen ajoitus on täydellinen kautta elokuvan ja hän tekee Winfriedistä kaikessa sosiaalisessa kömpelyydessään sympaattisen hahmon. Ines olisi helposti voinut jäädä ahdistuneen tyttären stereotyypiksi isän hullutellessa, mutta Hüllerin energinen ja oikukas roolityö ei jätä häntä paitsioon.

Hüllerin hahmoon kiteytyy myös pitkälti elokuvan yhteiskunnallinen sanoma, kun Ines pääsee paraatipaikalta seuraamaan, miten hänen edustamansa yhtiö yrittää puristaa viimeisetkin säästöt köyhtyvästä yhteisöstä. Samalla hän joutuu kamppailemaan sukupuolensa takia ammattitaitonsa tunnustamisen puolesta. Ade ei erityisesti painota yhteiskunnallista tarinaa, mutta se on saumaton osa elokuvan maailmaa.

Toivon mukaan Isäni Toni Erdmannin keräämä huomio houkuttelee elokuvateattereihin myös katsojia, jotka eivät välttämättä pidä Saksaa huumorin luvattuna maana. Elokuva onkin osoitus Maren Aden taidoista, koska liki kolmetuntinen komedia toimii vaivattomasti, eikä sen huumori nojaa kulttuurikeskeisyyteen, joka sulkisi katsojia pois. Winfriedin viehtymys pilailupuotien antimiin vie tavallisetkin tilanteet yllättäviin ja välillä hyvin vaivaannuttaviin suuntiin. Mitä pidemmälle elokuva ehtii, sitä absurdimmaksi tilanteet kehittyvät.

Isäni Toni Erdmannin kohdalla on vaikea määritellä, mistä kyyneleet alkavat ja nauru loppuu. Maren Aden valpas katse löytää tutuista tilanteista odottamattomia syvyyksiä ja antaa elokuvalle oman äänen. Sielukas ja välillä jopa raa’an inhimillinen Isäni Toni Erdmann on ehdottomasti yksi tämän vuoden merkkitapauksia suomalaisilla valkokankailla.