Isabelle: Nuori & kaunis valkokangas

François Ozon on tuotteliaan uransa aikana sukkuloinut menestyksekkäästi musikaaleista melodraamaan ja trillereihin. Vahva visuaalinen tyyli ja vielä vahvemmat naishahmot ovat värittäneet hänen elokuviaan. Ranskan Pedro Almodóvariksikin nimetyllä Ozonilla on espanjalaiskollegaansa verrattuna hillitympi ja sisäänpäin kääntyneempi tyyli, mutta teemat sivuavat usein toisiaan seksuaalisuuden ja tukahdutettujen tunteiden kohdalla. Isabelle: Nuori & kaunis erottuu Ozonin aiemmista elokuvista nuoren päähenkilönsä kautta asettuen silti samalla selkeään linjaan ohjaajan edellisten töiden kanssa.

Kesäromanssi ei tuo odotettua tunnemyrskyä 17-vuotiaalle Isabellelle (Marine Vacth) ja jättää hänet hämmentyneeseen tilaan. Syksyn tullessa Isabelle alkaa tehdä iltapäiväkeikkaa rikkaiden miesten seuralaisena salassa perheeltään. Hän saa kaksoiselämänsä toimimaan sujuvasti, kunnes yhtäkkinen tapaturma tuo salaisuuden päivänvaloon.

Ozonin vahvuus on aina ollut voimakkaiden taustajännitteiden kehittelyssä, mutta Isabelle: Nuori & kaunis poikkeaa tässä suhteessa merkittävästi edellisistä elokuvista. Sen tapa käsitellä aihetta ei ole yhtä tunteilla höystetty kuin Swimming Poolin (2003) eroottinen ilmapiiri tai Potiche – aivovaimon (2010) sukupuolirooleja vastaan kapinoiva uho. Päähenkilön näennäinen tunteettomuus tarttuu elokuvaan, ja aiheeseen tulee etäisyyttä, jota Ozon ei pysty karistamaan. Teoreettinen ja mielenkiintoinen ote ei toki estänyt Vieras talossa -elokuvaa (2012), vaan antoi sille omaperäisen näkökulman tarinankertomiseen. Ozonin uusimmassa etäisyys on kuitenkin kasvanut, eikä samanlaista tarttumapintaa ole löydetty.

Marine Vachtin Isabellen silmien takaa välittyy yksinäisyys ja eristyneisyys, jonka hahmo pystyy peittelemään taitavasti perheeltään. Hänen hämmennyksensä johtuu siitä, että maailma ei näyttäydy hänelle sellaisena tunteiden pyörteenä kuin hän on mediasta ja taiteesta oppinut odottamaan. Niin internet, televisio kuin koulussa luettava runouskin kertoo tarinoita huumaavasta rakkaudesta ja intohimosta, jota Isabelle ei pysty tavoittamaan. Vääristyneiden odotusten kohdalta elokuva muistuttaakin Joseph Gordon-Levittin Don Jonia (2013), jossa aihetta oli kuitenkin tutkittu tarkkanäköisemmin.

Elokuva ei ota moraalisesti kantaa Isabellen seuralaispalveluun, mutta ei myöskään esitä mitään motivaatiota sille, miksi hän alalle ryhtyy. Isabelle ei tarvitse rahaa tai tunne suurta mielihyvää seksistä asiakkaidensa kanssa. Seuralaispalvelusta hän kuitenkin löytää vallantunteen, joka vetää häntä puoleensa. Nuoruus ja kauneus eivät ole viattomuuden symboleita vaan valtaa, jonka äärellä hän saa vanhemmat asiakkaansa hiljenemään. Kovin syvälle tähänkään aiheeseen ei Ozon elokuvassaan kuitenkaan sukella.

Juuri näkökulman puute on elokuvan ongelmallisin osa. Elokuva ei ole provokatiivinen aiheestaan huolimatta, eikä sillä näytä olevan minkäänlaista agendaa. Myös Ozonin visuaalinen kekseliäisyys jää puuttumaan. Vahvoja kauniita kohtauksia elokuvasta löytyy ja Marine Vacthin viattomia kasvoja kuvataan tarkkanäköisesti, mutta Ozonin aiempien elokuvien tasolle ei päästä. Loppujen lopuksi Isabelle jää neljän vuodenajan kaavaa noudattavan rakenteensa vangiksi pystymättä keräämään tarinaansa kasaan. Ozonin filmografiaan pieni notkahdus tuskin vaikuttaa, mutta ohjaajan suuri mestariteos jättää vielä odottamaan itseään.