Ingrid äitinä mutta ei paljon muuna

Elokuussa tuli juuri kuluneeksi sata vuotta Ingrid Bergmanin (1915–1982), tuon maailmankuulun ruotsalaisen filmitähden syntymästä. Parikymppisenä Hollywoodin lähtenyt nuori näyttelijätär sai kaiken, josta oli haaveillut: menestyksekkään uran, mainetta, talon uima-altaineen ja perheensäkin Ruotsista luokseen. Hän kuitenkaan ei löytänyt tästä elämästään tyydytystä vaan etsi aina uusia kokemuksia ja muutosta. Stig Björkmanin dokumentti Ingrid Bergman – Omin sanoin (2015) piirtää Bergmanista koskettavan, mutta melko yksipuolisen kuvan.

Jag är IngridBergmanin päiväkirjamerkintöihin, kirjeenvaihtoon ja kaitafilmimateriaaleihin sekä Bergmanin lasten kokemuksiin ja kertomuksiin nojaava dokumentti avaa paljolti mysteerisenäkin pidetyn näyttelijän perhe-elämää, mutta jättää kolminkertaisen Oscar-voittajan työn ja uran toisarvoiseksi.

Tämä selittyy osin dokumenttia varten perattujen materiaalien sisällöillä, mutta riitelee sen tosiasian kanssa, että Bergmanille juuri tavallinen perhe-elämä oli tukahduttavaa ja tylsääkin, eikä hän koskaan asettunut paikalleen kovin pitkäksi aikaa. Kolmesti naimisiin mennyt, jo varhain vanhempansa menettänyt Bergman toteaa elokuvassa, että juuret eivät olleet hänelle tärkeitä, vaan hänestä oli jännittävää ja kiinnostavaa muuttaa uusiin maihin ja aloittaa aina uudestaan, tyhjältä pöydältä.

Jag är IngridUransa alussa ja Hollywoodin kultakaudella 1940-luvulla Bergmania rakastettiin Yhdysvalloissa ja hän teki sellaisia muistettavia elokuvia kuin Casablanca (1942), Noiduttu (1945) ja Notorius – kohtalon avain (1946). Tarkkaan roolinsa valitseva ja paljon teatterissakin työskennellyt Bergman kuitenkin kyllästyi ennen pitkää Hollywoodin ilmapiiriin ja lähti Eurooppaan kuvaamaan italialaisen Roberto Rossellinin kanssa.

Karismaattisen hienostunut, älykäs ja valovoimainen Bergman kohahdutti Hollywoodia rakastumalla Rosselliniin, jonka kanssa hän jäi Italiaan ja perusti uuden perheen. Ruotsalainen lääkärimies ja Pia-tytär jäivät Amerikkaan. Näihin aikoihin oli vallan tavatonta, että arvostettu näyttelijätär hylkäsi Hollywoodin, ja Bergman suorastaan häädettiin henkisesti Amerikasta, josta hän pysyttelikin pois vuosikaudet. Vuoden 1956 Anastasia-elokuvasta voittamaansa naispääosa-Oscariakaan Bergman ei vielä tohtinut tulla itse vastaanottamaan.

Jag är IngridElokuvassa Alicia Vikanderin ääni toimii Bergmanin äänenä, kun tämä käy aktiivista kirjeenvaihtoa ystäviensä kanssa. Kunnianhimoinen ja levoton näyttelijä vaikuttaa onnelliselta aina, kun työskentelee, vaikka kaipaakin lapsiaan. Bergman puhuu kirjeenvaihdossaan paljolti – ja ehkä yllättäenkin – lapsistaan, vaikka käytännössä on näistä hyvinkin pitkiä aikoja erossa.

Dokumenttipätkät paljastavat pitkänhuiskean, ulkoiselta olemukseltaan sinut itsensä kanssa olevan ja huumorintajuisen naisen, jonka kuitenkin kerrotaan olleen, niin kuin niin monien näyttelijöiden, ujo ja epävarma. Bergman piiloutui rooleihinsa, jotta voisi paeta omaa itseään. Elämä ja työ veivät hänet Hollywoodista vuosiksi Italiaan, sitten Pariisiin ja Lontooseen. Bergman kuoli rintasyöpään 67-vuotiaana.

Jag är IngridHauskoja ja kiinnostavia hetkiä tunteisiin vetoavassa dokumentissa, jota Michael Nymanin (muun muassa Piano, 1993) voimakas musiikki siivittää hetkittäin jopa liiaksikin, tarjoavat Bergmanin lasten kertomukset lapsuudestaan ja äidistään. Sisaruksilla on äidistään lähinnä positiivista sanottavaa, vaikka he joutuivatkin viettämään tästä paljon aikaa erillään. Ingrid oli selvästi hauska ja lämmin henkilö. Kaitafilmeillä nähdäänkin rennon ja vapautuneen oloinen nainen, joka mielellään leikkii ja puuhastelee, nauttii luksuselämästä lastensa kanssa.

Sisaruksista vanhin, Pia, tosin suomii jonkin verran äitinsä valintoja ja omaa hämmennystään kasvavana lapsena, jonka oli vaikea ymmärtää, miksi äiti, pitkien kuvauspoissaolojenkaan jälkeen ei lopulta tullut enää lainkaan takaisin kotiin. Dokumenttimateriaaleista käy ilmi, että Bergmanista oli luontevampaa olla lapsilleen läheinen ystävä kuin autoritäärinen kasvattaja. Ehkäpä tätä selittää, että hänellä itselläänkään ei ollut tavanomaista lapsuutta. Toisaalta Isabella Rossellini mainitsee, että kun hänellä todettiin skolioosi, oli äiti koko sairastamisen ajan läsnä ja keskeytti työntekonsa kokonaan. Hädän hetkellä ei mikään muu merkinnyt.

Vaikka Bergman dokumentissa kieltääkin juurien merkityksen, säästi hän kuitenkin kaikki valokuvat, koulumateriaalit ynnä muut dokumentit omasta ja lastensa lapsuudesta. Jonkinlaista siltaa hän siis rakensi omaan ja lastensa menneisyyteen. Onkin merkillepantavaa, että uraansa keskittyneestä Bergmanista on tehty dokumentti, jossa pureudutaan Bergmanin perhe- ja rakkauselämän tarkasteluun. Toki työtoverit Cary Grantia, Victor Flemingia, Rossellinia, Hitchcockia ja kaima Ingmar Bergmania myöten käydään läpi, mutta itse elokuvien tekoprosesseihin ei juurikaan paneuduta.

Jag är IngridDokumentti piirtää kuvan Ingrid Bergmanista äitinä, oli hän sitten poissaoleva tai läsnä, mutta siitä, millainen hän oli kollegana tai puolisonakaan, ei sanota paljoakaan. Tämä olisi ollut kokonaiskuvan kannalta puhuttelevampaa kuin lukuisat etenkin Bergmanin pienten lasten kannalta liikuttavat perhekuvaukset.

Yhden valkokankaan vetovoimaisimman tähden mysteeri ei täysin dokumentin myötä avaudu. Ehkä niin ei todella muistettavien filmitähtien kohdalla kuulukaan. Silti Ingrid Bergmanista jää kaipaamaan syvällisempää ja monipuolisempaa kuvaa. Nyt dokumentti omalla tavallaan vahvistaa myyttiä vanhan ajan tähtinäyttelijöistä, jotka tulevat jokseenkin rikkonaisista lapsuuksista ja joiden elämä on tietyllä tavalla aina täydentymätöntä.

* * *
Arvostelukäytännöt


Powered by Preview Networks