In the Fade – Kuin tyhjästä valkokangas

Turkkilaistaustainen saksalaisohjaaja Fatih Akin muistetaan elokuvistaan Suoraan seinään (2004) ja Taivaan reunalla (2007), jotka pureutuivat ihmissuhteiden kautta muun muassa kulttuurisen identiteetin muotoutumiseen. Nämä pohdinnat ovat enää kaikuja Akinin viimeisimmässä elokuvassa In the Fade – Kuin tyhjästä, joka varsin rankalla otteella käsittelee perheen menettämistä ja oikeuden toteutumista.

Oman käden oikeutta ja oikeutettua kostoa korostavien elokuvien juuret yltävät aina westerneihin asti, mutta selkeimmin tematiikka kiteytyi 1970-luvun Hollywood-elokuvissa Don Siegelin Likaisen Harrysta (1971) ja Michael Winnerin Väkivallan vihollisesta (1974) alkaen. Ajan elokuvat on nähty oireeksi liberalisoituneesta oikeuskäytännöistä eikä aihepiiri ole kadonnut minnekään viime vuosikymmenten aikoina. Demokraattisten oikeusvaltioiden järjestelmät eivät ole kaikkivoipia ja todellisuus syöttää alati valitettavia oikeusmurhia tarinanikkarien kerrottaviksi.

Tematiikka käsittelevien elokuvien perustavin ongelma on niiden mustavalkoisuudessa. Vaikka elokuvat varsin tehokkaasti osoittavat oikeusjärjestelmän kipukohtia, niiden tarjoamat ratkaisut ovat yhteiskunnan näkökulmasta naiiveja. Yksilön mikrotasolla henkilökohtaisen menetyksen hyvittäminen kostolla voi olla inhimillisestä näkökulmasta ymmärrettävä, mutta modernin yhteiskunnan makrotasolla Hammurabin lain soveltaminen on lähinnä absurdia.

Kostoelokuvat lähes järjestelmällisesti ohittavatkin väkivallan syy-yhteyksien tarkemman analyysin. Toimintaelokuvan kehyksiin väkivaltaproblematiikan syväluenta ei välttämättä sovikaan saumattomasti, mutta In the Faden kaltaisessa yhteiskuntapoliittista kommentointia tekevässä draamassa tämä olisi toivottavaa.

Diane Krugerin esittämän saksalaisen Katjan turkkilaistaustainen aviomies ja heidän poikansa kuolevat terroristisessa pommi-iskussa. Aviomiehen huumetausta tuo tapaukseen lisäväriä, mutta lopulta jäljet johtavat uusnatseihin.

Akin on jakanut elokuvan kolmeen otsikoituun osaan. Kerronnan kannalta tämä on ollut täysin turha ratkaisu, joka pikemminkin haittaa elokuvan sujuvuutta kuin jäsentää elokuvan tarinakaarta. Onneksi kyse on enimmälti muotoseikasta, eikä elokuvaa ole liiaksi sidottu keinotekoiseksi jääviin lukuihin.

Tehokkaimmillaan In the Fade on ensimmäisellä puoliskollaan. Perheen menettämistä seuraavan surun ja epätoivon käsittelyssä elokuva menee syvälle, mistä huomattava ansio kuuluu Diane Krugerin hämmentävänkin ruumiilliselle roolisuoritukselle.

Pommi-iskun tekijöiden jäätyä kiinni tapausta aletaan käsitellä oikeudessa ja samalla elokuva alkaa luisua helppoihin ratkaisuihin monien edeltäjiensä tavoin. Tunteet ja yksilön inhimillinen tragedia saavat vallan. Tämä on linjassa elokuvan alun kanssa, mutta pöydälle heitetty uusnatsikortti vie elokuvaa poliittiseen suuntaan, johon juonellinen tarina ei mitenkään vastaa, mikä nakertaa koko teoksen motiiveja.

Puhtaasta yksilönäkökulmasta tarkasteltuna murhenäytelmänä ja oikeuden hakemisena elokuva olisi toiminut, kuten 1970-luvun toimintaelokuvatkin, mutta vasta lopussa mukaan ujutettu ääriliikepopulismi tuntuu älyllisesti haljulta ratkaisulta. Elokuvan loputtua asiaa vielä korostetaan erillisellä tekstillä, jossa viitataan todelliseen väkivallantekoja tehneeseen uusnatsisoluun. Herää kysymys: Miksi?

Tarina ei käsittele uusnatseja vaan inhimillistä menetystä ja sitä seuraavaa oikeuden lunastusta, lopullista tilintekoa. Murhaajilla ja heidän motiiveillaan ei ole perustematiikan kanssa mitään tekemistä. Minkä tahansa ääriliikkeen edustajia on luvattoman helppoa demonisoida typeriksi idiooteiksi, joiden tekoa voidaan kauhistella inhimillisen menetyksen myötä. Jos tälle tielle lähdetään, pitäisi yhteiskunnallinen analyysi ulottaa väkivallasta ratkaisumalleja hakevien toimintatapojen syntymekanismeihin, jotta teoksella olisi jotain rakentavaa sanottavaa.

Kostoelokuvien mustavalkoisessa maailmankuvassa paha voitetaan sen omilla konsteilla eli väkivallalla. Kaiken menettäneelle pahan uhrille kyse on kostosta ja tilien tasaamisesta. Toimintaelokuvan konseptissa, jossa pahantekijää ei politisoida, asetelma voi toimia väkivaltakoneiston jopa kriittisenäkin kommentaarina. Kun pahantekijä samassa asetelmassa politisoidaan ääriliikkeen edustajaksi avaamatta lainkaan niitä yhteiskuntarakenteen taustasyitä, jotka ylipäätään mahdollistavat ääriliikkeiden olemassaolon ja niiden maailmankuvan jakamisen, ollaan juuri sillä populismin tiellä, josta ääriliikkeitä ja niihin kytkeytyneitä poliittisia puolueita aiheesta syyllistetään. Vastavoimilta toivoisi fiksumpia keinoja.

Parhaan vieraskielisen Golden Globen voittaneesta In the Fadesta tätä fiksuutta ei löydy, mikä valitettavasti nakertaa muutoin ryhdikkään ja ehdottomuutta tapailevan kostoelokuvan vaikuttavuutta.