Ihmeellinen Beverly Luff Linn valkokangas

Brittiohjaaja Jim Hoskingin ensimmäinen pitkäelokuva The Greasy Strangler (2016) pääsi reilu vuosi sitten Suomessa asti teatterilevitykseen, mitä voi pitää hieman poikkeuksellisena, sillä kyse oli roskaelokuvasta. Meillä roskaelokuva edustaa marginaalia, joka yleensä löytää sijansa lähinnä festivaaleilta. Vaikka Greasy Strangler ei roskan saralla mitään varsinaisesti uutta tarjonnutkaan, toi sopivasti äkkiväärä ja roisi elokuva mukavan piristysruiskeen suomalaiseen elokuvateatteritarjontaan. Hoskingin toiselta elokuvalta Ihmeellinen Beverly Luff Linn sopikin odottaa jotain vastaavaa.

Beverly Luff Linnin tunnistaa ohjaajansa elokuvaksi, mutta esikoispitkän kaltaiseksi piristykseksi ei tästä ole, päinvastoin. Siinä missä Greasy Strangler oli hauska, Beverly Luff Linn on tylsä. Valtaosa elokuvasta kulutetaan siihen, että erinäinen hahmogalleria kupeksii hotellinrähjässä odottamassa mystisen ihmeellisen Beverly Luff Linnin esitystä.

Menevän tai kiinnostavan juonen sijaan elokuva on rakennettu vinojen henkilöhahmojen varaan. Hahmoista on tehty alleviivatusti outoja pukemalla heitä peruukkeihin ja kummallisiin vaatteisiin aina rumia alushousuja myöten. Outous on niin itsetarkoituksellista, että hahmoissa ei ole mitään koomista. Tässä on valtaisa ero Hoskingin yhden esikuvan David Lynchin elokuviin. Lynchin moniulotteisissa hahmoissa outous syntyy hahmoista itsestään, Hoskingin hahmot ovat yksiulotteisen tavallisia, joista on yritetty tehdä outoja ulkoisilla kommervenkeillä. Lopputuloksena on läpitylsiä hahmoja, joista ei jaksa edes ärsyyntyä, koska hahmoista puuttuu siihen tarvittava provokatiivisuus erotuksena vaikkapa John Watersin tekeleisiin.

Tylsät hahmot laiskasti kerrotussa tarinassa tekevät kokonaisuudesta puuduttavan. Elokuva on tavattoman ylipitkä antiinsa nähden. Rakenteellisesti hataraa elokuvaa pyritään usein tilkitsemään roisiudella eli puuduttavuutta voidellaan väkivallalla, seksillä tai yleisellä vulgaariudella. Ihmeellisestä Beverly Luff Linnista uupuvat nämäkin elementit. Kaikki kortit on pelattu outojen hahmojen ja heidän lattean dialoginsa varaan.

Itsetarkoituksellisella tyylillä on ystävänsä, mutta elokuvan rakenteellisia ongelmia ei mieltymyksillä paineta villaisella. Beverly Luff Linn jättää mielikuvan, että tällä kertaa Hosking on yrittänyt liikaa tavoitella esikuviaan ja unohtanut samalla, mikä varsinkin marginaalissa on tärkeintä. Se on persoonallisuus, eikä tylsyys, johon Ihmeellinen Beverly Luff Linn uppoaa koko kestoltaan.