I, Tonya valkokangas

Vuonna 1994 taitoluistelumaailma kohisi. Tammikuussa, juuri Yhdysvaltain mestaruuskisojen ja Lillehammerin olympialaisten kynnyksellä, kansansa rakastama olympiatoivo Nancy Kerrigan sai pampusta jalkaansa jäähallilla Detroitissa. Iskun tekijäksi paljastuivat Kerriganin pahimman kilpakumppanin Tonya Hardingin ex-aviomies sekä henkivartija. Hardingin oma osuus tässä skandaalissa on jäänyt epäselväksi, eikä tositapahtumiin ja keskeisten henkilöiden haastatteluihin perustuva I, Tonya anna edelleenkään kysymykseen selkeää vastausta, vaikka Hardingin syyttömyyttä osittain puoltaakin.

Tonya Harding kasvoi Portlandissa, Oregonissa ja osoitti lahjansa luistelussa jo 3-vuotiaana. Äiti-LaVonalla miehet vaihtuivat, tupakka paloi ja brandy kahvin seassa maistui. LaVona ajoi sinnikkäästi tytärtään luistelun pariin, vaikka kasvatusmenetelmissä ja tuen osoituksena käytti lähinnä risua ruusun sijasta.

Kasvaessaan väkivaltaiseen ja vähättelevään kulttuuriin kotona, päätyi tytär myös väkivaltaisen miehen kanssa yhteen. Jeff Gilloolyn voi myös lopulta todeta tuhonneen Hardingin luistelu-uran. Hardingia ei koskaan tuomittu hyökkäyksestä Kerrigania vastaan, mutta syyttäjäntutkinnan häirinnästä kylläkin. Hän sai kolmen vuoden ehdollisen vankeustuomion ja elinikäisen kilpailukiellon. Jälkimmäinen oli pahin mahdollinen rangaistus mitä koulut kesken jättänyt luistelulahjakkuus kuvitella saattoi.

Paitsi traaginen ja ristiriitainen, on Hardingin tarina myös äärimmäisen herkullinen ja uskomaton. Kerriganin edustaessa täydellistä jääprinsessaa Harding oli amerikkalaisen luisteluliiton imagolle epäsopiva lähettiläs: karkea, köyhä, röökaava rääväsuu, joka ompeli itse luisteluasunsa. Valkoiseksi roskaväeksi sellaista porukkaa tavataan myös kutsua. Harding ei kuitenkaan antanut periksi ja oli pitkään ainoa amerikkalainen naisluistelija, joka on tehnyt onnistuneen kolmoisakselin, taitoluistelun hypyistä sen vaikeimman.

Siitä Hardingia ei kuitenkaan yleisesti muisteta. Media rakastaa tällaisia tarinoita, joissa voidaan keinolla millä hyvänsä luoda vastakkainasettelu hyvän ja pahan välille, ja tämä taitoluistelun maailmassa ennenkuulumaton skandaali antoi sakaaleille parhaan mahdollisen saaliin. Muistan itsekin taitoluistelua tuohon aikaan seuranneena, miten yksipuolinen mielikuva Hardingista on jäänyt. Oikeutettua tai ei, vääjäämätöntä kuitenkin.

Siinä mielessä elokuva tekee oikeutta Hardingille tuodessaan tämän taustatarinaa esiin. Toki on selvää, että kaikki sympatiat pedataan Hardingin päätyyn, eikä Kerriganin kohtaloa juuri käsitellä. Mutta vaikka Hardingin ei voi todeta olleen mikään puhdas pulmunen, onko se ihmekään. Lapsuudesta alkanut, vuosien väkivaltainen kohtelu jättää jälkensä keneen tahansa, ja muokkaa kaikkia tulevia ihmissuhteita ja tapaa jäsentää maailmaa. Elokuvassa kaksikymppinen Tonya nähdään vähän väliä peittämässä mustelmien jälkiä meikillä, vaikkei äkäpussi itsekään epäröinyt toisinaan käyttää fyysistä voimaa myrskyisässä suhteessa aviomiehensä kanssa.

Craig Gillespie on onnistunut tuomaan Hardingin elämän tapahtumat avoimen rehvakkaasti valkokankaalle ja elokuva on nautinnollista katsottavaa kaikilla osa-alueilla. Koska käsikirjoitus perustuu paljolti asianomaisten haastatteluihin, puhuvat hahmot myös hetkittäin suoraan kameralle. Osapuolilla on usein täysin eri näkemys ja totuutensa tapahtumista, niin kuin ihmisillä tuppaa olemaan. Harding toistelee epäonnistumisiensa ja mokailujensa yhteydessä, kuinka mikään ei, taaskaan, ollut hänen syytään. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta muotoseikkoihin nojailevan itsetietoista, vaan tukee kerrontaa rouhealla in your face -asenteella.

Absurdit käänteet uhkauskirjeiden suunnittelusta hitmanin tilaamiseen kerrotaan sysimustan satiirin ja huumorin keinoin. Voi vain epäuskoisesti seurata, millaisin infantiilein aivoituksin Kerriganin pahoinpitelyyn on lopulta päädytty. Tekoon, jonka tarkoitus on kaikkein epätodennäköisimmillä tavoilla ollut osoittaa rakkautta Hardingia kohtaan tämän häiriintyneen ex-miehen taholta, jota Sebastian Stan tulkitsee huvittavin ja vastenmielisin vuorovedoin. Hardingin henkivartija Shawn Eckardt ei myöskään osoittaudu suunnitelmineen aivan penaalin terävimmäksi kynäksi.

Elokuva etenee nimenomaisen sulavasti kuin tähtiluistelijan liuku jäällä. Luistelukohtaukset ovat henkeäsalpaavan kiihkeästi rytmitettyjä. Säpäkkä kuvaus ja leikkaus läpi elokuvan tukevat Hardingin päättäväistä asennetta, vaikka välillä elämä vie rymisten alas. Hardingia esittävä Margot Robbie harjoitteli rooliaan varten luistelua kuukausia, mutta luistelukohtaukset on osin toteutettu myös CGI-tekniikalla, siksi haastava laji on kyseessä.

Teknisesti moitteettoman toteutuksen ja makoisan käsikirjoituksen ohella elokuvan näyttelijäntyö on huikeaa. Hardingin kipakka, jopa maanisen periksiantamaton luonne nousee loisteliaalla tavalla Margot Robbien tulkitsemana esiin. Samoin juuri roolistaan sivuosa-Oscarilla palkittu Allison Janneyn suoritus käsittämättömänä LaVona-äitinä on lyömätön. Lopputekstien aikana nähdyt otteet elokuvassa tulkittujen henkilöiden haastatteluista ovat todellinen herkkupala, joista voi todeta tosielämän totta vie olevan tarua ihmeellisempää.

I, Tonya on raaka, suorasukainen, äärimmäisen viihdyttävä ja hauska elokuva, ja elämäkerta. Tonya Hardingin tarina ei ole perinteinen sankaritarina, mutta erittäin amerikkalainen se on. Kuten elokuvassa todetaan, useimmilla on Amerikasta vahva mielipiteensä, niin myös Tonyasta. Syytön tai syyllinen, menestysten ja syöksyjen lomassa tämän asenteessa haistattaa pitkät taitoluistelun instituutiolle on jotain riemastuttavan kohottavaa ja raikasta.

Harding, nykyään Price, itse on antanut elokuvalle siunauksensa ja todennut, että se kuvaa hänen elämäänsä totuudenmukaisesti, vaikkei dokumentti olekaan. Vihattu ja rakastettu ex-luistelija asuu lapsensa ja nykyisen miehensä kanssa edelleen Oregonissa. Ja kertoo olevansa hyvä äiti.