Niklas Lindgrenin esikoispitkä ei lyö yli
Seksityöntekijöillä on ikävä maine. Sana prostituutio liitetään sen verran kiinteästi häpeään ja riistoon eli olemisen, ajattelun, itsenäisyyden ja ilmaisuvapauden katoamiseen. Kansan keskuudessa noita kaupallisia yhden yön ystäviä on luovasti kutsuttu h-, p-, l- ja i-alkuisilla sanoilla. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta harvoin tuota rakkautta on tehty yhtä näkyväksi kuin Huonoissa naisissa. Elokuva on osoitus siitä, että seksityöntekijät eivät ole pelkkiä keimailevia kylänkulkijoita tai angstaavia flagellantteja, he ovat ihmisiä. Heidän kanssaan voi nauraa.
Huonot naiset on komedia pienen pohjoisen seurakuntatalon emännästä Johannasta (Leea Klemola) sekä venäläisistä seksityöntekijöistä, jotka auto jättää tien päälle. Venäläisseurue joutuu etsimään itselleen yösijaa tuppukylästä, jossa Johannakin asuu, mutta heitä sysitään pois. Paleltunut joukkio löytää onneksi tiensä seurakuntatalolle, jonne he voivat jäädä siksi aikaa, kunnes heidän autonsa saadaan korjatuksi. Johanna ei ole ajatuksesta mielissään, mutta hänet puhuu ympäri tyttärensä Siiri (Emma Kilpimaa). Kommelluksitta ei kuitenkaan vältytä, kun kuokkavieraat eivät pääsekään heti jatkamaan matkaansa vaan joutuvat jäämään paikalle tärkeiden hääjuhlien ajaksi.
Skenaario kuulostaa korkealentoiselta, mutta ei tunnu siltä. Kirkkoa salaseuranaan pitävät naiset, venäläiset, maalaishäiskät ja etenkin Leea Klemola Johanna-emäntänä palauttavat tarinan verevällä tavalla maan pinnalle. Tuntuu, että todellisuudesta on tullut kuvaa eikä toisinpäin. Ei paljoa suurempaa kehua voi elokuvalle antaa. Tapahtumat tuntuvat absurdeilta muistoilta jostain, jota katsoja ei ole koskaan kokenut. Huonot naiset herättää kuvauksellaan henkiin sellaisiakin asioita, joiden haihtumista ja häviämistä se katsojalle näyttää.
Huonot naiset palaa elokuvan alkulähteille näyttämötaiteeseen. Olisi vaivatonta siirtää tarinan tapahtumat lavalle, koska ne sijoittuvat lähes yksinomaan seurakuntatalon ympärille. Vaan ei teos ole silti vain kuva maalauksesta, se käyttää elokuvan keinoja komedian perusaineksien vahvistamiseen. Siirtymät viattomasta ei-viattomaan ja takaisin tulevat luonnostaan, luokkamekaniikka ja toiseuttaminen tehdään näkyväksi, ja kätevästi irvaillaan hiljaisille säännöille, joita meistä jokaisen tulee seurata.
Hahmoja yhdistää tahdoton ulkopuolisuus. Hätä kasvaa hahmoista yhdellä jos toisella, koska ihminen ei pelkää sitä, mikä on jo menetetty. Pelko on sitä, kun jotain voi menettää. Hätä kasvaa myös meillä, mutta hahmoista jokainen pyöräyttää kielellään toinen toistaan loistavampia lauseita. Eikä vain lauseita.
Näyttelijöiden huvittavat ja vakavat eleet tulevat katsojaa kohti kantaen mukanaan pieniä tiedon palasia, jotka hetken ajan paljastavat hahmojen olemuksen. Ne ovat täsmäiskuja tajuntaamme. Monta kertaa Huonojen naisten kirjoittajilla olisi mahdollisuus lyödä yli, vetää kyynisyys tai juonenkäänteet överiksi. He hillitsevät itsensä varmana siitä, että tulevaisuus on jo läsnä jokaisessa hetkessä, koska on selvää, että jotain vielä tapahtuu. Kaikki tämä herättää kriitikossa halun lyödä yli. Onnellisessa asemassa ovat he, jotka voivat katsoa elokuvan tietämättä sen sisältöselosteesta mitään, vaikka traileri pyörii televisiossa yhtä mittaa.
Puolitoista tuntia kestävään kertomukseen on saatu mahdutettua useita ihastuttavan moniulotteisia ihmishahmoja. Jokaiselle löytyy samaistumisen kohde. Muutamat näistä kohteista pitävät muistopuheita itselleen – jotta kipeät muistot eivät jäisi limbukseen pään sisälle – mutta nämäkin tilanteet kumpuavat hierarkian himmelistä. Valta tarkoittaa sitä, ettei tarvitse kertoa tarinaansa, eikä rehellisyys aina tarkoita totuuden puhumista. Huonojen naisten vuorovaikutustilanteissa osapuolet lähtevät aina omista näkemyksistään ja arvioivat toisten mielipiteitä omaa taustaansa vasten.
Elokuva yrittänee muokata katsojan käyttäytymistä: se tarjoaa valmiita malleja ja yllyttää meitä käynnistämään ajatusprosessin, jonkin ymmärtämisen väylän. Tietyn ”propagandistisuuden” ja argumenttien kuratoinnin voi ilman muuta antaa nyt anteeksi. Niin rautainen elokuva on. Ehkä tulevaisuuden lapset löytävät Huonoista naisista jotain tökeröä ja epäsensitiivistä, mutta tähän aikaan, tähän kehykseen, se istuu. Vallankumoukset tarvitsevat onnistuakseen hauskuutta, eivät manifesteja.
Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä
Seuraava:
Kuolema Niilillä
Kenneth Branaghin uusi Poirot-filmatisointi on komeaa pintaa ja patsastelua.
Edellinen: 70 on vain numero
Kotimainen komedia tarjoaa vapautunutta naurua ja koskettavuutta ilman tirkistelysyyllisyyttä.