Hulluna onnesta valkokangas

Italialainen ohjaaja Paolo Virzì uhmaa komediallisessa draamassaan Hulluna onnesta käsityksiä, miten mielisairauksia voi kuvata valkokankaalla. Kahden naisen karkumatka psykiatrisesta hoitolaitoksesta omaa onneaan etsimään on suorasukainen ja anteeksipyytelemätön kuvaus aiheesta.

Rikkaasta taustasta tuleva bipolaarinen Beatrice on äänekäs, joskin haavoittuvainen päällepäsmäri. Donatella on puolestaan masentunut ja sisäänpäin kääntynyt haavojaan nuoleva nainen. Tien päällä he kohtaavat ihmisiä, joilla on omat ongelmansa, eikä raja ”terveen” ja ”sairaan” välillä ole kovinkaan selvä.

Mielenterveysongelmat ovat osin edelleen vaiettu aihe, vaikka Suomessakin joka viides sairastuu elämänsä aikana ainakin kerran masennukseen. Elokuvat ovat olleet osaltaan tuottamassa sosiaalista stigmaa, sillä turhan usein mielenterveysongelmista kärsivät ovat edustaneet outoutta, jopa uhkaavuutta. Hulluna onnesta asenne on virkistävällä tavalla erilainen. Tapahtumat kerrotaan naisten näkökulmasta sen sijaan, että elokuvassa keskityttäisiin siihen, miten muu maailma näkee heidät.

Beatrice ja Donatella ottavatkin riehakkaasti etäisyyttä käytösnormeihin. Heidän ilon hetkensä ylittävät hyvän maun rajoja, ja heidän vastoinkäymisensä ovat tukahduttavan traagisia. Kerronta luottaakin vahvasti päänäyttelijöiden Valeria Bruni Tedeschin (Beatrice) ja Micaela Ramazottin (Donatella) erinomaisiin suorituksiin. He pystyvät luomaan hahmoista todentuntuisia ja elämänmakuisia.

Tunteiden avoin ja ylitsevuotava esittäminen on mukaansa tempaavaa, vaikkakin välillä voi joutua pohtimaan, saako tälle kaikelle edes nauraa. Tässä onkin elokuvan yhteiskunnallisen sanoman vahvuus; se pakottaa meidät pohtimaan tyypillisiä oletuksiamme ja tapojamme puhua mielenterveysongelmista. Beatricen ja Donatellan tukahduttamaton ilmaisu vaikuttaa rehellisemmältä kuin sosiaalisesti hyväksytympi pidättyväisyys.

Naisten kurittomuus on toisinaan jopa niin päälle käyvää, että kerronta horjahtelee ärsyttävyyden puolelle. Elokuva ei anna hetken rauhaa, vaan siirtyy yhdestä tunnetilasta toiseen ilman aikaa ajatella kokonaisuuden merkityksiä. Yhtäältä tämä on elokuvan heikkous, sillä kokemuksellisuuteen keskittyvä road-elokuva ei rakenna vahvaa tarinakaarta. Toisaalta elokuvan kokemuksellisuus pakottaa katsojan mukaan vapauden ja onnen etsintään.

Virzìn ohjaus pohjautuu hänen vahvuuksiinsa. Siinä missä päänäyttelijät tuovat elokuvaan energiaa, kuvaustavat ja tapahtumapaikat korostavat kauneutta ja lyyrisyyttä, jopa romanttista suhtautumista aiheeseen. Erityisesti kunniaan pääsevät Toscanan aurinkoiset, kumpuilevat niittymaisemat. Virzì, joka on kotoisin alueelta, on sijoittanut samoihin maisemiin aiempia elokuviaankin, kuten esikoiselokuvansa Hyvä elämä (La bella vita, 1994) ja palkitun The First Beautiful Thing (La prima cosa bella, 2010).

Omanlaisena road-elokuvanaan Hulluna onnesta kuvaa valloittavalla tavalla, miten naiset oppivat tuntemaan itseään ja omia ongelmiaan. Tarina vihjaa, ettei todellista vapautta välttämättä saavuta pakenemalla, vaan onnea tulisi kunkin etsiä omasta itsestään.