Hitchcock valkokangas

Nykypäivänä on vaikea ajatella elokuvahistoriaa ilman Psykoa (1960). Sen tarinankäänteet, musiikki ja jopa mainoskampanja ovat syöpyneet populaarikulttuurin muistiin ja niitä on kierrätetty elokuvasta toiseen. Alfred Hitchcockin innostus elokuvan ohjaamiseen ei kuitenkaan ollut sen tekoaikoihin tarpeeksi iso takuu projektin toteutumiselle. Psykon lähteenä käytettyä, sarjamurhaaja Ed Geinsin elämään perustuvaa romaania pidettiin mauttomana ja sensaationhakuisena viihteenä. Hitchcock taas nähtiin eleganttien ja jännittävien seikkailuelokuvien taitajana, eikä Hollywoodissa pidetty ajatuksesta, että tällä imagolla lähdettäisiin leikkimään.

Hitchcock-elokuva käynnistyy Vaarallisen romanssin (1959) ensi-illasta, jossa Hitchcockilta (Anthony Hopkins) kysytään, aikooko hän jäädä eläkkeelle pitkän ja kunnioitetun uransa päätteeksi. Kysymys jää kaihertamaan miehen mieleen ja hänessä syntyy halu palata uransa alkuaikoihin, jolloin hän oli luomassa omaa elokuvallista kieltään. Ajatus ottaa roskaromaanina pidetty kirja ja tehdä siitä hienostunut kauhuelokuva saa ohjaajan mielikuvituksen syttymään, mutta tuottajat eivät ole asiasta vakuuttuneet. Hitchcock on valmis laittamaan oman maineensa ja taloutensa menestyksen pantiksi, mutta elokuvan valmistumisen tielle nousee esteitä sen ensi-iltaan asti.

Hitchcock on otteeltaan kevyen koominen, mutta toisaalta se pohtii myös ohjaajan omaa suhdetta kauhuun ja väkivaltaan. Synkkiä alavireitä ei kuitenkaan ole viety pitkälle, varsinkaan samoihin mittoihin kuin myös viime vuonna ensi-iltansa saaneessa televisioelokuvassa The Girl, joka kertoi Lintujen (1963) teosta. The Girlissä pakkomielteestä katsoa ja käyttää valtaa on rakennettu paljon synkempi ja monimutkaisempi kuva. Hitchcock liittää samat aiheet ohjaajan auteur-statukseen ja taiteilijan luonteeseen, eikä tee sitä yhtä sensaatiohakuisesti.

Elokuvan huumori luotaa pitkälti elokuvahistoriasta ja Psykon kulttistatuksesta. Psykon juonenkäänteet ovat muodostuneet sellaisiksi käsitteiksi, että jopa ne ihmiset, jotka eivät ole nähneet itse elokuvaa, tuntevat ne. Tuottajien epävarmuus ja elokuvan kohtaamat ongelmat ovat huvittavia, kun niitä katsoo nykypäivän näkökulmasta. Ajatus suihkukohtauksesta ilman musiikkia ja salamyhkäisyys juonenkäänteiden suojelemisen kohdalla saavat humoristisia piirteitä. Myös tuottajien pelko siitä, että elokuvasta tulisi samanlainen floppi kuin Vertigosta (1958), joka sittemmin on nostettu ohjaajansa parhaimpien töiden joukkoon, tuntuu Psykon nykyisen arvostuksen kautta katsottuna ihmeelliseltä.

Hitchcockin suurimpia ansioita on sen esiin nostama tarina ohjaajan vaimon Alma Revillen tärkeydestä miehensä uralle. Helen Mirrenin taidokkaasti tulkitsema rooli miehensä varjossa elävästä naisesta on pienieleinen ja uhmakas. Hänen taitonsa tekstin tohtoroinnissa ja leikkaustyön ymmärryksensä auttoivat ohjaajaa, joka löysi itsensä umpikujasta. Mirrenin rooli on kuitenkin vapaampi kuin Anthony Hopkinsilla, jonka Hitchcock on oikean näköinen ja kuuloinen, mutta jossa on keskitytty hahmon puolelta juuri ulkoisiin seikkoihin. Alma on katsojille vähemmän tunnettu, kun taas Hitchcockin äänestä ja imagosta on tullut tavaramerkki, jota pitää kunnioittaa.

Hitchcock on kevyt ja viihdyttävä elokuva. Se keskittyy kuvaamaan elokuvan teon moninaisia vaiheita ja sitä, mitä Hitchcock antoi itsestään Psykolle. Tarina itsessään voisi olla kenen tahansa käsissä keskinkertainen, mutta ohjaajan leikkauspöydällä tekemä työ muovasi Psykosta mestariteoksen, minä se tänä päivänä tunnetaan. Hitchcockissa tällaista ohjaajan käden jälkeä ei kuitenkaan näy. Johtuuko se sitten tilan antamisesta itse ohjaajaneron tarinalle vai kokemuksen puutteesta, jää nähtäväksi. Tekijänsä Sacha Gervasin ensimmäiseksi fiktioelokuvaksi Hitchcock ei ole lainkaan hullumpi, mutta samanlaista päämäärän tuntua siinä ei ole kuin Gervasin aiemmalla dokumentilla Anvil: The Story of Anvill (2008). Nyt elokuva jää hieman huvittavan anekdootin asemaan.