Hevi reissu valkokangas

Huolimatta Suomen vahvasta edustuksesta kansainvälisillä metallimusiikin areenoilla, ei aihetta ole juurikaan hyödynnetty kotimaisten elokuvien polttoaineena. Oululaiskaksikko Jukka Vidgrenin ja Juuso Laation esikoispitkä bändikomedia Hevi reissu tekee tähän tervetulleen poikkeuksen. Elokuva kertoo neljästä taivalkoskelaisesta pitkätukasta (Johannes Holopainen, Max Ovaska, Antti Heikkinen ja Samuli Jaskio), jotka saavat kotikylänsä sekaisin, kun huhu lähtee leviämään, että poikien bändi on valittu esiintymään Norjan suurimmalle hevimusiikkifestivaalille.

Kolmen miljoonan euron budjetilla Suomen kalleimmaksi komediaksi tituleerattu elokuva on iso satsaus tekijöiltään. Rohkea ja heittäytyvä ote paistaa läpi myös elokuvasta ja sen hyvin virittyneestä komiikasta. Vaikka farssimaisen kokonaisuuden naurut eivät aina ihan maaliin osuisikaan, niin vitsien taustalta löytyvää ajatusta ja nokkeluutta on pakko arvostaa. Tässä suhteessa Hevi reissu jättää taaksensa niin uusimmat Napapiirin sankarit kuin myös molemmat Luokkakokoukset.

Pohjoissuomalaisella vireellä tehdyn elokuvan voimavara piilee sen tavassa käsitellä metallimusiikkikulttuuria pilke vahvasti silmäkulmassa. Bändin esikoisbiisin riffit saadaan irti jumittuneen lihamyllyn ryminästä ja metalligenren ympärillä leijuvaa okkultismin, norskifantasian ja saatanan mytologisointia kiikutetaan äärimittoihin asti. Parodia ei tyydy kertaamaan metallimusiikin kuluneimpia kliseevitsejä, vaan iskut kumpuavat rakkaudesta genreä ja sen harrastajia kohtaan. Tässä myös kytee onnistuneen huumorin ydin.

Komediallinen anti antaa hyvän latauksen, joka kuitenkin tyrehtyy kokonaisuuden jäädessä polkemaan paikalleen. Tien päälle uskalletaan siirtyä turhan myöhäisessä vaiheessa, ja bändiläisten kompasteluun kotikylänsä ynseässä ilmapiirissä ehtii turhautua ennen kuin uutta vaihdetta pistetään silmään. Alun hyvä draivi hukkuu yhtä nopeasti kuin se syttyykin ja vasta loppupuolen Norjan reissu palauttaa otteen elokuvan ylilyötyyn heittäytymiseen.

Ongelma on suuri varsinkin farssihenkisen komedian kohdalla. Heikosti mukaan integroidut sivuhahmot voisi vielä antaa anteeksi, mutta keskivaiheen huutavaa tasapaksuutta ei niinkään. Rakenteelliset ratkaisut syövät tehoja suurin haukkauksin ja naurun vaihtuessa äänekkääksi huokailuksi alkaa usko myös teoksen toimivuuteen hiljalleen pettää.

Hevi reissun rempseä ja rohkea panostus kotimaisen farssikomedian saralla on toki lähtökohdiltaan hatun noston arvoinen teko. Vidgren ja Laatio hallitsevat komediansa ohjauksen ja näyttelijätyö on synkassa huumorin linjan kanssa. Epätasaisen kokonaisuuden sisällä on paljon mistä pitää, mutta lopullinen vetovoima yltää kuitenkin vain hyvän yrityksen tasolle.