Helmiä ja sikoja valkokangas

Perttu Lepän toinen pitkä elokuva jatkaa Pitkän kuuman kesän (1999) aloittamaa Jackass-JukkaBrothers-Joensuu-linjaa. Koomiset kovikset, herkkikset ja friikit harrastavat rähinöintiä ja rappiokäyttäytymistä maakunnassa, jossa vaihdetaan farkut verkkarihousuun ja juodaan kaljaa auringonnousuun (RIP, Gösta!).

Helmiä ja sikoja kertoo neljästä Hirvosen veljeksestä, jotka isänsä johdolla myyvät pimeää viinaa. Tuotelasti tuhoutuu, jäädään velkaa pahiksille, yritetään ryöstää korvausviinat Alkosta, isä vankilaan, pahikset rahoja peräämään. Jossain välissä ovelle ilmestyy veljesten siskopuoli Saara, jonka äiti on heittänyt pihalle. Pitkässä kuumassa kesässä Kalle Päätalo -niminen bändi lähti valloittamaan tarunhohtoista Tavastiaa. Helmissä ja sioissa tähdätään jälleen Helsinkiin. Veljet ja entinen tenavatähti Laura valmentavat Saaraa lasten laulukilpailuun, jonka palkintorahoilla viinavelat voitaisiin maksaa. Tavastian tilalla häämöttävät Pasila ja Linnanmäki.

Uusia ja vanhoja leppäläisiä

Molempia elokuviaan varten Leppä on koekuvannut satoja nuoria henkilöitä. Näin löytyi Mikko Leppilampi esittämään ainoaa tolkumpaa Hirvosta, sekä Laura Birn Lauran rooliin. Molemmat opiskelevat näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulussa. Saaran roolin sai piskuinen Amanda Pilke. Varsinaisia löytöjä kaikki kolme. Muissa päärooleissa on kolme Pitkästä kuumasta kesästä tuttua näyttelijää. Unto Helo (Timo), Timo Lavikainen (Ruho) ja Jimi Pääkallo alias Konsta Hiekkanen (Poju) tulivat elokuvaan koekuvausten kautta, mutta heidän roolinsa ovat pitkälti edellisten roolien toisintoja. Pitkän kuuman kesän pääosanäyttelijä Helo on taas vähän vino symppis ja Lavikainen juroilee ja uhoaa kuin Kalle Päätalon rumpali Kukkonen. Jimi Pääkallo esittää taas erilaista nuorta erilaisten nuorten joukossa. Androgyynisestä sekoilijasta on uudessa elokuvassa tehty homo, mutta roolissa ei ole syvyyttä ja Pojun homous ontuu.

Hervotonta replikointia

Yhtä kaikki, uudet ja vanhat leppäläiset näyttelevät hurmaavasti yhteen ja kohkaamisen ja kiroilun alta välittyy lämpö ja välittäminen. Pitkän harjoitusjakson aikana on annettu tilaa myös näyttelijöiden improvisoinnille. Hiomaton puhetulva on tuoretta ja hauskaa, mutta toisaalta se myös vie terävyyttä tarinalta, jonka pohjana on perinteinen komediadramaturgia. Kamera jää nautiskelemaan herkullisilla hahmoilla, kun tarinaa pitäisi viedä jo kiireen vilkkaa kohti seuraavaa vastoinkäymistä tai yllättävää käännettä.

Molemmat Lepän elokuvat ovat lämminhenkisiä ja viihdyttäviä, vaikkakin Helmiä ja sikoja -elokuvasta jää vähän sellainen maku, että nyt ryystetään eilisiä pullonpohjia. Tosin kunniaksi luettakoon, että elokuva tunnistaa itseironisesti edeltäjänsä. Karaokessa lauletaan Kalle Päätalon kappaletta Lootusasento.

Silti toivoisi, että ohjaaja ei alkaisi heti valmistella uutta samantapaista elokuvaa, jota mainostettaisiin päätöksenä Joensuu-trilogialle. Muodikas trilogian käsite sopii Kieslowskin ja Kaurismäen tuotannon jäsentelyyn, mutta huolettomampien elokuvien kohdalla se tuntuu tekosyyltä tehdä elokuvia samalla reseptillä ja pitää auki lippuluukulle tallattua kaviouraa.

Helmistä ja sioista ollaan kovasti tekemässä seuraavaa suomalaista menestyselokuvaa. Soundtrackin kappaleet kuten Siiri Nordinin laulama Sydämeni osuman sai soivat jo radiossa ja Ruho karjuu massiivisessa mainoskampanjassa: "Naurat! Tai itket ja naurat!" Menestystä tälle elokuvalle toivookin, koska kansalaistottelemattomuuden ihannoinnista huolimatta elokuva välittää positiivisia arvoja ja iloa, kahmalokaupalla iloa.