Harry Potter ja Feeniksin kilta valkokangas

Harry Potter -septalogia on kirjojen osalta saavuttamassa huipennuksensa viimeisen osan myötä, elokuvasarjassa on edetty viidenteen teokseen. Harry Potter ja Feeniksin kilta on koko kirjasarjan paksuin osa, joka pursuaa lukuisia sivujuonia, keskellä pahinta murrosikää elävien velho- ja noitaoppilaiden teiniangstia ja orastavia romansseja.

Mikäli aivan kaikki elementit kirjasta olisi ympätty mukaan kahden ensimmäisen Potter-elokuvan tapaan, teatteri-iltamasta muodostuisi työpäivän mittainen. Feeniksin kilta on kuitenkin sarjan toistaiseksi lyhin osa, kiitos ohjaaja David Yatesin ja ensimmäistä kertaa käsikirjoittajan pallille astuneen Michael Goldenbergin.

Feeniksin kilta -elokuvaa ei olekaan rakennettu kirjan vaan elokuvataiteen ehdoilla. Goldenberg onkin käyttänyt niin ronskilla kädellä saksia, että itse kirjailija J.K. Rowling joutui puuttumaan hienovaraisesti asiaan ja vinkkaamaan, että eräs alun perin kässäriroskikseen päätynyt sivuhahmo saattaa näytellä tärkeää osaa viimeisessä osassa.

David Yates on tunnettu ennemminkin tv-sarjaohjauksistaan kuten Suomessakin pyörineestä poliittisesta trilleristä Valta pelissä, ja Potter-risteilijän komentosillalle astuminen on miehen ensimmäinen todella iso tuotanto. Riskinotto on kuitenkin kannattanut, sillä Yatesin käsissä aiempien Potterien vaihtelevat ohjaustyylit yhdistyvät saumattomaksi ja tiukkaotteiseksi kokonaisuudeksi.

Näennäisenä pääjuonena ovat Harryn (Daniel Radcliffe) painajaisunet lordi Voldemortista (Ralph Fiennes) ja jälkimmäisen tavoite saada käsiinsä elintärkeä esine Taikaministeriön arkistojen kätköistä. Elokuvan todelliset syvyydet löytyvät kuitenkin asetelmasta Nuori kapinallinen vastaan 1984.

Yatesin kokemus poliittisista trillereistä tulee tarpeen, sillä Potterin maailmassa hyvä ja paha eivät enää olekaan mustavalkoisen selvärajaisia, vaan harmaa sävyttää koko elokuvaa. Taikaministeriön edustajat ajavat omia poliittisia tarkoitusperiään kansalaistensa kustannuksella, ja vahvasti manipuloidussa mediassa sekä Harry että tämän mentori, rehtori Dumbledore (Michael Gambon) häväistään. Todellinen pahuus ei olekaan yksinomaan liskonaamainen velhoterroristi Voldemort ja tämän brutaalit kätyrit, vaan korruptoituneet valtaapitävät, jotka itse synnyttävät ja pahentavat kriisejä.

Taikaministeriö pelkää vainoharhaisesti omiensa petoksia, ja asettaa Tylypahkaan ensin opettajaksi ja sittemmin yli-inkvisiittoriksi Dolores Pimennon (loistava Imelda Staunton), jonka sadistinen, vallanhaluinen luonne kätkeytyy herttaisen kukkahattutädin pinkin pörröisen imagon alle. Teetä litkivä, söpöjen kissimirrien kuvia seinällään pitävä Pimento on kuin Margaret Thatcherin, Äiti Teresan ja keski-ikäisen suomalaisen naiskansanedustajan yhdistelmä, joka pyrkii lukuisten paheksumiensa asioiden täyskieltoon ja ideologiansa ajamiseen rautaisen kurin avulla.

Isoveli valvoo Tylypahkaa tehokkaasti, ja oppilaitoksesta löytyy innokkaita myötäilijöitä sekä henkilökunnasta että oppilaiden joukosta. Turvallisuuden nimissä toteutettu ja oikeutettu salakuuntelu, kidutukset, kuulustelu ja fasistinen valvonta eivät ole kaukana monesta todellisen maailman "vapaasta demokratiasta", joissa vapaus korvataan näennäisellä turvallisuudella terrorismin vastaisessa taistelussa.

Harry itse on kasvanut lähelle aikuisuutta, mutta sen mukana ovat tulleet vahva menetyksen ja vieraantumisen tunne. Koettujen kärsimysten muistoa vahvistaa se, että sekä osa tämän oppilastovereista että itse Dumbledore näyttävät hylkäävän tämän oman onnensa nojaan. Synkkäsävyinen Potter on kaukana ensimmäisten osien kirkassilmäisestä lapsukaisesta, ja Harryn näyttelijä, teatterinäytelmissäkin varmuutta saanut Dan Radcliffe tekee vakuuttavaa jälkeä.

Harryn tovereista Ron (Rupert Grint) jää selvemmin taka-alalle, sen sijaan Hermionesta (Emma Watson) on kehittynyt enemmän aikaa ja tilaa ottava nuori nainen. Kolmikon keskinäinen dynamiikka on vahvaa näyttelijöiden kirjaimellisesti kasvettua rooleihinsa kuluneiden vuosien aikana, ja Feeniksin killan synkkiä sävyjä hälventää juuri sopiva annos ystävysten huumoria ja nuorten tarvetta kuulua joukkoon.

Potterien näyttelijäkaarti on käytännössä Iso-Britannian kuka-kukin-on, ja joka sivurooliin tuntuu löytyvän armoitettu huippunimi. Sivurooleista huomion varastaa kuitenkin itselleen aivan uusi tulokas, 15-vuotias Evanna Lynch, joka esittää eteeristä mutta päättäväistä Luna Lovegoodia (jonka tympeästi suomennettu sukunimi Lovekiva kertoo omaa kieltään kirjasarjan suomennoksen tason jyrkästä laskusta).

Yatesin käsissä Harry Potterin maailma on dynaaminen, yhteiskunnallisesti monitahoisempi sekä tietoisesta mattapintaisuudestaan huolimatta maaginen elokuva. Äärimmäisen pätevä ja kokenut sivuosien näyttelijäkaarti kuorruttaa kakkua entisestään, ja tiukan tarinankerronnan vahvuus korostuu entisestään, kun ottaa huomioon alkuteoksen asettamat haasteet.