Eläköitymisen karikoissa

Tanskalaiselokuva Happy Ending antaa estradin niille, jotka yleensä jäävät elokuvissa statisteiksi. Vanheneminen ja vanhuus kuvataan usein väistämättömäksi taakaksi ja vanhat ihmiset taakkansa alle unohdetuiksi reppanoiksi. Länsimaista ikärakennetta ajatellen ikäihmisten tarinoille luulisi olevan kysyntää, Suomessakin eläkeikäisiä on karkeasti kolmannes väestöstä. Pientä riippuvuussuhteen korjausta väestön todellisen ikäjakauman ja elokuvasisältöjen välillä on viime vuosina ollut havaittavissa ja vanhemmista ihmisistä on kerrottu Viimeisen loman (2017) kaltaisia tarinoita, joissa ikääntyneet ovat ehkä edelleen hieman reppanoita mutta ainakin itsenäisiä sellaisia.

Happy EndingHappy Ending tuulettaa asetelmaa entisestään. Kun työlleen omistautunut Peter (Kurt Ravn) vihdoin seitsemänkymppisenä malttaa jäädä eläkkeelle, vaimo Helle (Birthe Neumann) haaveilee yhteisistä päivistä maailmalla matkustellen. Peterillä on kuitenkin muita suunnitelmia. Hän on ostanut pariskunnan säästörahoilla osuuden viinitilasta eikä aio jäädä lepäilemään laakereillaan. Kun pitkän parisuhteen osapuolten polut eivät enää kohtaa, edessä on väistämätön kriisi.

Elokuvassa nostetaan suoraviivaisesti keskiöön todellisuudesta tuttuja ongelmia. Eläkkeelle jääminen on iso elämänmuutos, johon ihmiset reagoivat eri tavoin. Pitkällekin parisuhteelle tilanne voi olla kohtalokas. Taloudellinen tasavertaisuus ei pohjoisessa hyvinvointivaltiossakaan ole välttämättä itsestäänselvyys. Valtaa kun edelleen määritellään sillä, kumpi on käynyt töissä tienaamassa ja kumpi on pitänyt kotia pystyssä. Kyse ei vieläkään ole yhteismitallisista asioista. Eläkkeelle jäävät ovat nykyään myös aiempaa terveempiä ja odotettavissa olevan eliniän myötä edessä on mahdollisuus kokonaan uudenlaiseen ja aktiiviseen elämään, seksuaalisuutta myöden.

Happy EndingKäsittelemiensä teemojen osalta Happy Ending on ytimessä ja malttaessaan pitäytyä draaman puitteissa elokuva kykenee paikka paikoin syventymään sisältöönsä jopa kunnianhimoisesti, kunnes matto vedetään alta teennäisellä navanalushuumorilla. Tanskalaista komediaa on tavattu pitää ennakkoluulottomana ja tabuja kaihtamattomana, ja parhaimmillaan se sitä onkin, mutta onnistuminen vaatii kokonaisuuden hallintaa ja tyylitajua. Kun perusdraamalla matkataan sujuvan tasaisesti ja yhtäkkiä lyödään kikkelikomedian vaihde sisään, ollaan ojassa.

Ikäihmisten seksuaalisuus ja alastomuus tuntuvat helposti rohkealta irtiotolta tavallisuudesta, mutta se on sitä vain pinnallisesti. Kun luonnollisten asioiden käsittely altistetaan huumorille, syvempi aihekäsittely vesitetään helposti aiheella naureskelulle. Näin käy Happy Endigissa. Komediallista lähestymistapaa, varsinkin tekijöiden puolelta, kuulee lähes mantran lailla puolustettavan sillä, että huumorin avulla voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita. Voidaan toki, mutta useimmissa tapauksissa vaikeista aiheista otetaan vain naurut ja varsinaisia teemoja sipaistaan silkkihansikkain, koska kunnollinen kouraisu vaatisi tekijöiltä aitoa rohkeutta ja uskallusta, jota useimmilla elokuvamaakareilla ei ole. Musta huumori, terävä ironia sekä pureva sarkasmi ovat tyylilajeja, joita vain harvat hallitsevat valtaosan ollessa vain halvalla naurattajia. Ja Happy Endgissa sorrutaan halvalla naurattamiseen.

Happy EndingTämä on sääli, sillä elokuvassa olisi ollut, ja on potentiaalia muuhun. Jos elokuvasta jaksaa sietämällä suodattaa pois halvan huumorin, jäljelle jäävässä draamassa on hetkensä. Ja näitä hetkiä on määrällisesti onneksi sen verran monta, että huonojen vitsien yli jaksaa sinnitellä sujuvan kerronnan siivittämänä. Lopputulokseen jää silti kitkerä sivumaku, joka pilaa elämyksen elokuvasta siinä missä maun ryhdikkäästä viinistäkin.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä