Arjen vankeudessa
Ruotsalainen Björn Runge on erikoistunut kuvaamaan nykypäivän yksilöiden vieraantuneisuutta ja ankeutta. Rungen kaksi aiempaa elokuvaa Minkä taakseen jättää (2003) ja Suusta suuhun (2005) keskittyivät samoihin teemoihin kuin uusin Happy End (2011). Vertailukohdaksi tulee väistämättä mieleen Rungen maanmies Lukas Moodysson, mutta siinä missä Moodysson kohtaa ongelmia globaalisti, keskittyy Runge paikalliseen ihmisten pahoinvointiin.
Ajo-opettaja Jonnan (Ann Petrén) taiteilijapoika Peter (Gustaf Skarsgård) on masentunut ja yrittää itsemurhaa. Jonnan asuntoa siivoava Katrine (Malin Buska) elää väkivaltaisen ja velkaantuneen poikaystävän kanssa, mutta ei osaa etsiä ulospääsyä. Peterin ja Katrinen kohdatessa jotakin toiveikasta tapahtuu, kunnes inhimillinen mutta samalla käsittämätön erhe mutkistaa tietä. Olisiko heidän välilleen ilman tätä väliintuloa sittenkään syntynyt mitään aitoa? Tätä eksyneiden ihmisten vilpillistä ja vilpitöntä läheisyyttä elokuva pohtii.
Arjen vieraantuneisuus on elokuvassa kaunistelemattomasti läsnä. Elämä on pysähdyksissä, lukuun ottamatta Jonnan päivittäisiä ajotunteja. Hetkittäin on vaikeaa hengittää, kun läheisriippuvainen Katrine anelee nöyrästi armoa vastenmieliseltä ja narsistiselta poikaystävältään ennen kuin ottaa tältä turpaansa. Silti sielujen viillot eivät sykähdytä samalla lailla, kuten Moodyssonin Lilja 4-everissä (2002) tai surun ja loputtoman etsimisen tunnetta loisteliaasti kuvaavan Alejandro González Iñárritun elokuvissa.
Jonna elää mekaanisesti ja on jumittunut menneeseen, eikä suostu näkemään poikansa syvää ahdinkoa todella sellaisena kuin se on. Äidin oivallus kuitenkin tapahtuu toisenlaisena kohdistuksena ja tulkintana. Tämä pieni toivon pilkahdus ei juuri kevennä raskasta jälkimakua, vaan elokuvan jälkeen aurinkoinen kevätpäivä peittyy vielä hetkeksi lamaantuneisuuden tunteeseen.
Happy End on taiten näytelty ja intensiiviset kohtaukset tulevat iholle. Samanlaisia ihmiskohtaloita on kuitenkin saatu katsella viime vuosina paljon. Laadukas draama ei tarjoa mitään mullistavaa, mutta on kaikenlaisen kaupallisen hölynpölyn keskellä muistutus kunnianhimoisesta elokuvanteosta, jossa pyritään kuvaamaan elämää sellaisena kuin se usein on.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 3 henkilöä
Seuraava:
Nälkäpeli
Nälkäpeli alkaa lupaavasti, mutta jossain vaiheessa meno alkaa hyytyä.
Edellinen: Vares – Uhkapelimerkki
Toteutus on samaa puolihuolimatonta tusinatavaraa kuin aiemmissakin Törhösen ohjaamissa Vareksissa, mutta tällä kertaa tarina kantaa paremmin.