Komeetta yhdistää ydinperheen

Katastrofielokuvat ovat spektaakkelien kuninkuusluokka. Mikään spandex-asuinen taivaalla liihottaja tai muinainen monsteri ei vedä vertoja raamatulliselle tuholle, jonka komeetan kaltainen ulkoavaruudellinen uhka tuo tullessaan. Greenlandin myötä on jälleen aika komeetan tippua taivaalta, tosin tällä kertaa ei ole lähettää Bruce Willisiä kumppaneineen räjäyttämään kivikasaa tuusan nuuskaksi kuten aikanaan Armageddonissa (1998), vaan vääjäämättömän tuhon edessä paetaan ja panikoidaan Deep Impactin (1998) jalanjäljissä.

GreenlandGreenland on peruskuvioltaan hyvin samankaltainen parinkymmenenvuoden takaisen Deep Impactin kanssa. Komeetta on uhka, jonka kautta keskitytään ihmisiin. Tuholla ja toiminnalla ei ole Independence Dayn (1996) kaltaista mahtipontista roolia, vaan tunnelma on paikoin synkeä ja tahti seesteinen kuin Charlton Hestonin tähdittämissä raamattuspektaakkeleissa. Näyttävät puitteet ja suuri aihe muodostavat näyttämön, jonka keskiössä ovat ihmiset.

Tämä on Greenlandin voimavara hyvässä ja pahassa. Elokuvan päähenkilöinä on kolmihenkinen ydinperhe muiden hahmojen jäädessä statisteiksi lukuun ottamatta Scott Glennin esittämää isoisää, joka on elokuvan mieleen jäävin ja kiinnostavin hahmo.

GreenlandTiukka hahmorajaus on hyvästä, sillä Deep Impact hajosi aikanaan rönsyilevään henkilögalleriaan. Nyt fokus on koko ajan vain Garrityn perheessä, joka on valittu tarinassa evakuoitaviksi. Matka turvabunkkeriin on kuitenkin pitkä ja mutkikas epäjärjestykseen luisuvassa yhteiskunnassa. Lopulta vaikeudet hitsaavat eroamispisteessä olleen perheen yhdeksi. Maailma ehkä tuhoutuu, mutta ydinperheenä siitäkin selvitään.

Garrityn perhe ei kuitenkaan ole niin kiinnostava, että se kannattelisi kaksituntista elokuvaa. Katastrofielokuvien juonet ovat lähes poikkeuksetta niin löylynlyömiä, että niiden epäloogisuuksien tarkempi pohtiminen aiheuttaa vain jomottavaa päänsärkyä, eikä Greenland ole tässä suhteessa poikkeus.

GreenlandTarinan sijaan elokuvan teho on suuressa draamassa ja toiminnassa. Valitettavasti nämä elementit junnaavat kuitenkin turhan usein suvantoon, mikä saa parituntisen elokuvan tuntumaan pitkältä. Paperinohuista stereotypiahahmoista ei löydy kerroksia, jotka kiinnostaisivat suvantohetkinä. Katastrofielokuva on parhaimmillaan, kun se on alati liikkeessä eikä yritä pureutua syvempiin teemoihin, joihin hölynpölyllä ei ole alkujaankaan rahkeita.

Greenlandissa kiinnostavinta on sen tuleva vastaanotto. Koronatilanteen takia "isoja" elokuvia ei ole valkokankailla hetkeen nähty, joten Greenlandilla on paikkansa näyttävän todellisuuspaon tarjoajana elokuvan tullessa teattereihin ensin Euroopassa ja vasta myöhemmin Yhdysvalloissa, mikä on Hollywood-elokuvalle poikkeuksellista.

GreenlandMielenkiintoiseksi tilanteen tekee elokuvan eskapismin suhde vallitsevaan todellisuuteen, jossa maailma kamppailee yhteistä vihollista vastaan. Reaalimaailmassa on nähty rajoituksia, ihmisten valikoimista ja hamstrausta. Onko todellisuuteen temaattisesti linkittyvä eskapismi ihmisten mieleen vai ei, jää nähtäväksi. Ainakin elokuva tarjoaa mahdollisuuden pureksia asioita arkea korkealentoisimmista sfääreistä.

Ja jälleen kerran Hollywood-elokuva paljastaa myös Yhdysvaltojen valtaapitävien perimmäiset motiivit. Siinä, että ikävä Eurooppa pyyhitään pois maailmankartalta, ei ole mitään uutta, mutta Greenlandin jälkeen tiedämme, miksi Donald Trump halusi ostaa Grönlannin Tanskalta. Sinne pääsee pakoon komeettaa. Myös suomalaiset, tai ainakin helsinkiläiset, voivat huokaista helpotuksesta. Tuhon jälkeen Grönlannin turvabunkkerin radiokutsuun vastataan ensimmäisenä Helsingistä. Me emme siis yhdysvaltalaisten näkövinkkelistä lukeudu ikävään ja tuhottavaksi joutavaan Eurooppaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä