Tusinavedätys

Elokuvan Gold ohjaaja Stephen Gaghan on tunnettu käsikirjoittajana, jonka aivoista ovat lähtöisin Traffic (2000) ja Syriana (2005), jonka Gaghan myös ohjasi. Tällä kertaa Gaghan on tyytynyt Patrick Massettin ja John Zinmanin (LaraCroft: Tomb Rider) kynäilemään, tositapahtumiin perustuvaan tarinaan malminetsijä Kenny Wellsistä (kaljuuntuvalla kupolilla uskottavaksi stailattu Matthew McConaughey), joka yrittää pitää isoisänsä perustaman ja isänsä suureksi kasvattaman malminetsintäyhtiön elävien kirjoissa.

GoldKennyllä ei vain homma oikein pysy hanskassa ja viinakin maistuu. Mikä on, kun ei taidot riitä, saattaisi kysyä Martti Servo ja Napander-orkesteri, jos kohtaisi umpijurrisen Kennyn uhoamassa kantakapakassaan tai yhtiössä, joka Kennyn isän kuoleman jälkeen on myös kuoleman kielissä. Kenny on pohjimmiltaan peluri, joka on aina valmis satsaamaan kaiken yhden kortin varaan – ja häviämään. Sinänsä Kenny on kyllä kova yrittämään, mutta vain itsekkäistä syistä. Kenny kokee, että maailma on hänelle jotain velkaa.

Elokuvan eräässä kohtauksessa nähdään huijausallegoriaa alleviivaten taulu, jossa maatilan eläimet pelaavat korttia ja yhdellä on ruutuässä piilossa pöydän alla. Huijaus on Kennyn mielestä ihan ok, ja hän viisasteleekin, että viimeinen kortti on aina se, joka ratkaisee. Kenny pelaa aiemmat korttinsa kuitenkin huonosti. Hän sivuuttaa lisäksi sen, että on valmis panemaan pottiin myös hänen isottelujaan uskovat piensijoittajat, jotka kaiken lisäksi ovat hänen ystäviään ja pitkäaikaisia työtovereitaan. Kenny on suoraan sanottuna itsekäs paskiainen, eikä edes hauska sellainen.

GoldKenny kokee taloudellisessa ahdingossaan tarvitsevansa vielä yhden mahdollisuuden, sillä onhan hän sen ansainnut, onhan? Missään kohdassa elokuvaa ei pysähdytä perustelemaan, miksi Kenny tai hänen sekalainen liikemiesjenginsä ansaitsisivat yhtään mitään. Perusteeksi tuntuu riittävän äkkirikastumisen jumalainen oikeutus.

Armo lankeaa salaperäisen Acostan (Edgar Ramirez) hahmossa. Acosta on myös geologi, eikä kuka tahansa sellainen. Suuri Acosta on löytänyt maailman suurimman kupariesiintymän ja tietää vuorenvarmasti, missä on kultaa. Sitä on nimittäin Indonesian viidakoissa. Kennyn kullankaivajan ja pokerinpelaajan vaistot heräävät, tässä on hänen breikkinsä, jota hän on odottanut ehkä koko elämänsä. Nyt hän voi todistaa olevansa isänsä ja pappansa veroinen mies.

GoldIndonesian viidakosta löydetään todellakin kultaa, mutta onko se vain arvotonta kissankultaa? Kennyn upea tyttöystävä Kay (Bryce Dallas Howard) haluaisi loppujen lopuksi aivan tavallista elämää eikä järjettömiä rikkauksia, joita Kenny haikailee huomaamatta, että Kay on se kulta, mitä mies tarvitsee ja mikä hänellä jo on. Kenny varastaa Kaylle lahjaksi antamansa kultakellon, jotta saisi rahat matkalippuun Indonesiaan jahtaamaan unelmiaan.

Kenny on kullanhimon ja äkkirikastumisen sokaisema maaninen huijari, joka petaa oman kohtalonsa ja jonka moraali on pokeripöydästä kotoisin. Samaa sakkia ovat Kennyn niin kutsutut ystävät, jotka rahoittavat Kennyn toimintaa pikavoittojen toivossa, ja samanlaisia ovat kaivostoiminnan isot pelurit ja rahoituspiirit. Huijareita kaikki tyynni. Samaan mutalätäkköön heitetään vielä Amerikan bisneksiä hoitelevat ex-presidentit ja Indonesian korruptoitunut poliittinen eliitti, jonka käsikassarana häärii armeija.

GoldGoldin suurin ongelma on siinä, että yksikään sen kuvaamista hahmoista ei ole samaistuttavissa saati sympaattinen, ei edes reppana Kenny, jonka kohtalosta ei oikeasti jaksa välittää tuon taivaallista. Nämä malminetsijärosvot eivät piittaa mitään lainsäädännöstä, luonnon raiskaamisesta tai edes piensijoittajien rahojen hassaamisesta likaisiin pikku peleihinsä. Elokuvan väitetään pohjautuvan todellisiin tapahtumiin, mutta tarina ei halua, että se otettaisiin todesta toisin kuin vaikkapa kotimainen Jättiläinen (2016), joka oli fiktiota mutta silti tuskallisen ja häiritsevän totuudellinen.

Mitä tehdään Hollywoodin tusinatekeleen kanssa, jolle tavoitellaan mahdollisimman suurta yleisöä ennen kuin sana leviää, että elokuva on oikeastaan aika yhdentekevä, sellainen joka kannattaa ehkä katsoa suoratoistopalvelusta sitten joskus. Ehkä. Jos ehtii ja viitsii. Ja miksi viitsisi?

No, tehdään tietenkin menevä traileri, joka antaa ymmärtää, että nyt on vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjolla, ja nauraakin saa. Pääosaan valitaan kova nimi eli Matthew McConaughey ja lasketaan liikkeelle huhut siitä, paljonko se on tällä kertaa laihduttanut tai lihottanut rooliaan varten. Siinä se sitten onkin. Tusinatekele, joka ei ole jännittävä tai hauska tai mieleen painuva, mutta ylöspano on sen verran pramea ja pääosan näyttelijä sen verran hyvä, että katsoohan sen kerran. Tusinatavaraa. Jos haluaa nähdä oikeasti hyvän huijarirainan, kannattaa katsoa George Roy Hillin ohjaama Puhallus (The Sting, 1973).

*
Arvostelukäytännöt