Mölyävät monsterit

Japanin lahja fiktiomaailmalle eli ydinkokeiden herättämä muinainen hirviö Godzilla (Gojira, 1954) päätyi melskaamaan Hollywoodiin vasta lähes puolivuosisataa valkokangasdebyyttinsä jälkeen Roland Emmerichin luotsaamassa Godzillassa (1998). Tätä Amerikan valloitusta tuskin kukaan haluaa enää edes muistella.

Godzilla: King of the MonstersToista vuosikymmentä ehti vierähtää ennen kuin Hollywoodissa keksittiin herättää Godzilla uudestaan henkiin monsterversen aloittavassa elokuvassa Godzilla (2014), jonka Gareth Edwards ohjasi näyttävyyskriteerit täyttäväksi kesäleffaksi. Tuotantoyhtiöiden sikariportaan aivopierulta vaikuttavan monsterversen kuningasideana on kupata takavuosien hirmuiset monsterit takaisin valkokankaalle useamman elokuvan voimin ja laittaa kolossit ottamaan mittaa toisistaan. Idean taustalla taitavat kummitella supersankareiden ympärille luodut universumit, joista tehtaillut elokuvat ovat tahkonneet tuotantoyhtiöilleen rahaa ovista ja ikkunoista. Jos homma onnistui kalsarisankareilla, niin miksei monstereillakin.

Humpuukikimaran aloittaneen Godzillan osalta kaikki oli vielä mahdollista. King Kongin esitelleen Kong: Pääkallosaaren (2017) kohdalla joutui kuitenkin jo huokaisemaan syvään ja nyt toisen Godzilla-elokuvan myötä ollaan jyrkässä vapaapudotuksessa huonouden ytimeen. Ensivuodelle hehkutettu Godzillan ja King Kongin kohtaaminen aiheuttaakin lähinnä enää syvää ennakkomasennusta.

Godzilla: King of the MonstersGodzilla II: King of the Monsters on niin huono kuin elokuva vain voi olla. Karsean näköisen ja suttuisen 3d-digiefektipuuron tarina on silkkaa diipadaapaa vailla minkäänlaista juonellista jännitettä, mikä tekee yli kaksituntiseksi venytetystä mölisevästä sekamelskasta merisäätiedotustakin tylsemmän.

Hyvässä kesäleffassa aivot voi jättää narikkaan ja nauttia viihteestä. Godzilla kakkosen kohdalla on parempi jättää itsensä kokonaan narikkaan, sillä nautittavan viihteen sijaan tarjolla on mölyävien monstereiden mitäänsanomatonta ärjyntää ja pystypainia, jonka väliajoilla jonninjoutavat ihmishahmot käyvät laukomassa mukahauskoja repliikkejään. Näennäistä camp-potentiaalia, mutta Hollywoodissa ei osata hyödyntää sitäkään, sillä tuulta ja torvensoittoa toitotetaan täysin palkein aivan liian tosissaan. Totisuudesta huolimatta linkolalaista pajatusta ihmiskunnan pois niistämisestä ei kuitenkaan rohjeta käsitellä kunnolla saati viedä maaliinsa.

Godzilla: King of the MonstersGareth Edwardsin piti alkujaan ohjata tämä toinenkin Godzilla, mutta ilmeisesti hän oivalsi käsissään olevan sitä itseään ja katosi viisaasti takavasemmalle. Hollywoodista löytyy kuitenkin aina näyttöhaluisia humpuukimaakareiksi haluavia, joten korvaava ohjaaja saatiin Michael Doughertysta. Hölynpölyjen parissa hyörinyt helppoheikki luottaa tekeleessään yksinomaan ohueen yläpilveen yltävien monsterien vetovoimaan ymmärtämättä alkeitakaan elokuvakerronnan perusasioista.

Sinänsä sääli, että monsterversen orastava kiehtovuus on hukattu apaattiseen ryskeeseen, sillä lähtökohtaisesti kaupunkeja tasaiseksi pistävät jäyhät mölisijät ovat paljon sympaattisempia kuin otsasuonet sykkien maailman pelastamiseen ryntäilevät kalsarisankarit.

Ehkäpä joku vielä keksii yhdistää monsterit ja kalsariheput. Se vasta olisikin kiehtova versumi.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1 / 2 henkilöä