Gangsterisota valkokangas

Gangsterisota on vuoteen 1949 sijoitettu, tyylinsä osin pelastama tasapaksu toimintaelokuva. Pukujen ja tommygunien täyttämä kuvasto lupailee L.A. Confidentialin (1997) tapaista neonoiria, mutta Zombielandin (2009) ohjaajan Rupert Fleischerin paukuttelua ei sisältö kiinnosta.

Lähinnä nimellisesti historialliseen Los Angelesiin kehystetty tarina nimeää Mickey Cohenin (Sean Penn) enkelten kaupungin ruttomaiseksi valloittajaksi. Metodit ja tuotevalikoima vastaavat jokseenkin sitä kauhukuvaa, jolla NRA-konservatismin nimeen vannovat poliitikot pelottelevat lähiökansaa tänäkin päivänä. Cohenin juutalainen perimä vain täytyisi End of Watchin (2011) tapaan vaihtaa meksikolaiseksi.

Tekele kiteytyy väkivaltaan. Se on sekä tapahtumallisesti että temaattisesti määrittävä tekijä. Gangsterisota on jopa toimintaelokuvaksi harvinaislaatuisen väkivaltamyönteinen tykitys. Sen näennäinen asian problematisointi vielä korostaa yksiulotteisuutta. Rystysten verestäminen ja lippaan tyhjentäminen nähdään käytännössä ainoana keinona hankkiutua eroon kaupungin polvilleen alistaneesta hirviöstä.

Pauke ja sen hinta kyseenalaistetaan vain nimellisesti. Tiukempi ja poikkeuksetta viimeisen sanan saava vastaheitto löytyy aina. Tosimiesten metodien epäilijät joko eivät itse tee mitään tai kuolevat. Ja mikäs siinä, äksönin kontekstissa kyse on lähes välttämättömästä ratkaisusta. Päähenkilöt ovat kuin Zero Dark Thirtyn Maya (Jessica Chastain) ja Dan (Jason Clarke). Välttämätön paha, joskin sillä erotuksella että Fleischer katsoo kyttiään käsi lipassa ylöspäin.

Gangsterisotaa on haukuttu turhasta graafisesta väkivallasta. Tuolloin on mielestäni osin missattu sen arvo kokonaisuuden kannalta. Ilman ylivedettyä visuaalista tyyliä ja ronskia splatteria leffa olisi kuin irtoraajaton Expendables 2. Kasa tuttuja naamoja ei riittäisi mihinkään, vaikka ei ronski välienselvittely tälläkään kertaa ole pelastus.

Parhaimmillaan karikatyyrimäisten roolisuoritusten pippuroimassa hurmeessa on sincitymaista groteskiutta. Valitettavasti parituntinen on kuitenkin niin ylipakattu mitäänsanomattomilla takaa-ajoilla ja liipasinjuhlilla, etteivät ajoittaiset överit riitä. Konventionaaliset lepohetket lähinnä lässyttävät, eikä hahmoista kasva persoonia.

Kerronta noudattaa toimintaelokuvien logiikkaa ja näin ollen juoni liikkuu lähinnä hylsykasojen pinoamisen sivutuotteena. Cohenin alamäki alkaa puolivahingossa ja muukin juonenkuljetus noudattaa samaa logiikkaa. Toinen maailmansota traumatisoi, kertoo dialogi. Alkoholismi on pahasta, vaikka Ryan Goslingin sliipattu ulkoasu kelpaisikin sellaisenaan viskimainokseen. Viittauksia pintaa syvempään analyysiin tiputellaan, mutta miksi kiinnostua, kun elokuvakin lähinnä kiirehtii kohti seuraavaa polttopullorallia.

Ulkoisesta habituksestaan huolimatta Gangsterisota ei istu mafiaelokuvien tai oikeastaan edes rikoselokuvien pitkään ja kunniakkaaseen perinteeseen. Se on etiketin mukaan puettu äksönpätkä, joka hoitaa ruutunsa ajoittain ronskin reteästi, mutta aivan liian usein velton värittömästi.